Playmate

61. Harjoitusluokassa

Dvořákin f-molli Romanssi Op.11 uudelleen, mutta orkesteriversiona, jossa Itzhak Perlman on viulistina<3

Kuvaa siis Avrilin yksinharjoittelua tässä luvussa, josta tuli edellisiin verrattuna lyhyt. Tällaiset "siirtymäluvut" ovat kaikista vaikeimpia kirjoittaa mielenkiintoisesti, joten parannusehdotuksia otan mielelläni vastaan kommenttiosiossa! ;)

***

Jos päädyn itsekseni ajatusteni kanssa, ajattelen Keatonia. Jos olen muiden ihmisten seurassa, ajattelen Keatonia. Mutta niin omituiselta kuin se kuulostaakin, musiikin parissa olen täysin vapaa murehtimisesta. On niin helppoa tehdä vaihtokauppa toivon kituuttamisesta "mielen tehotyöllistäjään" eli kappaleen pikkutarkkaan hiomiseen.

Löydän itseni harjoitusluokasta mitä erikoisimpina ajankohtina: ennen tunteja, tuntien välissä ja niiden jälkeen. Eilisiltana Courtney kysyi, olinko tulossa yöksi nukkumaan ollenkaan. Tänään myöhästyin yhteiseltä ruokatunnilta, jolloin Celica ja Lyra joutuivat odottelemaan minua turhaan. Seuraavalla hyppytunnilla August ojensi käteeni muoviin pakatun sämpylän.

"Muista levätä välillä", muistan hänen sanoneen ja lähteneen saman tien omia menojaan. En tiedä, arvasiko hän yhtäkkisen rehkimiseni syyn, mutta ainakin silloin hänen katseeseensa sisältyi lempeää ymmärrystä.

Ehkä hän oikeastikin ymmärtää käyttäytymistäni paremmin kuin minä itse. Minusta tuntuu samalta kuin epätodellisessa unessa; en kykene hallitsemaan toimintaani lainkaan.

Normaali käytös on haaste, mutta panikoimatta oleminen mahdotonta. Vaikka kuinka yritän vaientaa Keatonia koskevat ajatukset, yhtä niistä en voi estää puhkaisemasta aivokuoreni suojakuplaa. Mitä hän ajatteli silloin ja mitä hän ajattelee nyt?

Sillä vaikka hän lähestyi minua tahtoani vastaan, en ole hänelle vihainen. Hän teki sen osaamatta hillitä itseään, ainakin luulen niin. Se, että hän menee näin pitkälle - katoaa koulusta mitään ilmoittamatta - todistaa, että hän todellakin on itse vihainen itselleen. Ja juuri siksi en saa rauhaa.

Sentään duetto on edennyt nopeampaa kuin ikinä olisin uskonut. Omituista, että alkusysäykseksi tarvitsin jotakin tällaista. Kiitos Keatonin, mieleni järkyttyi niin, että keskittymiseni oli pakko löytää uusi turvallinen kohde. Ovatko asiat, tällaisetkaan, ikinä yksinomaan pahoja?

Harjoittelu tietenkin on hyvästä, mutta tänään hartioissani on inhottava jumi ja sormenpääni ovat kaikki rakoilla. Jos olisin Lavinen kanssa puheväleissä, kysyisin häneltä kaikenlaista alkaen lämmittelyistä ja venyttelyistä aina tekniikkaharjoutuksiin ja kappaleen omaksumiseen. Ei liene vaikeaa arvata, ettemme ole paljoa Irinan juhlien jälkeen törmäilleet.

Kun keskityn hiomaan puolivälin intervalleja puhtaiksi, ovi pamahtaa auki, ja henkeni salpautuu. Vähiten osaan odottaa kesken keskittymiseni tapaavani kirkkaansinisiä silmiä, jotka nyt kuitenkin tajuan kuuluvan oven suuhun pysähtyneelle pojalle.

"Keaton?" henkäisen ennen kuin ehdin miettiä mitään muuta. Leroy Fletcher kohottaa kulmiaan huvittuneena. Vaaleaverikön tännetulemiseen en silti kykene keksimään toista syytä, kuin että Louisin veljeksistä vanhempi olisi jälleen palannut maisemiin.

"Häh? Oletko nähnyt Celicaa?" Leroy kysyy silmäiltyään pikaisesti - niillä sinisillä silmillään - huoneen sisällön. Hänen tännetulonsa ei taidakaan liittyä nutturapäähän mitenkään. Lakkaan pidättämästä hengitystäni, jolloin huokaus pääsee huuliltani hysteerisenä.

"Sanoinhan, ettei hän välttämättä tiedä Tähtisilmästäsi, Leroy", kuulen Augustin kommentoivan ilkikurisesti. Ilahdun jälleen hänen näkemisestään, kuten hänkin varmaan minun siitä päätellen, kuinka hän työntyy säälimättä kaverinsa ohi suoraan luokseni.

"Sekä Celica että Lyra ovat auttamassa kuoron neiti Gracea keräämään nuottimateriaalia kasaan", ilmoitan, jolloin syyllisyyden pistelevä tunne muistuttaa minun pitäneen olla paikalla myös.

August vie kuitenkin samantien ajatukseni toisille teille. "Se, mitä soitit, kuulosti jo tosi hyvältä!" hän kertoo ihastuneena. Katsahdan häneen pystymättä uskomaan, mitä ihmettä hän väittää. Minähän vain hioin tekniikkaa, enkä mitään sen kummempaa.

"Niinkö? Haluaisitko kokeilla yhteen tätä paikkaa?" osoitan kohtaa nuotissani, jota vilkaistuaan punatukka nyökkää.

"Jos erästä ei haittaa", hän toteaa, blondia ystäväänsä tarkoittaen, ja ryhtyy välittömästi selaamaan nuottejaan häneltä mitään kysymättä.

Ja eräs kohauttelee olkiaan. "Tulin tänne turhaan joka tapauksessa. Tämä oli viimeinen paikka, mistä pystyin etsiä Celicaa, sillä yhtään muualle koulussa en enää voisi päätyä sattumalta. Muuten hän arvaisi, että olen etsinyt häntä. Turhaa!"

"Suuria ongelmia", August naurahtaa.

"Voin vakuuttaa, ettei Lia ikinä elämänsä aikana olisi ollut yhtä onnessaan kuin tajutessaan, että olet etsinyt häntä", huomautan.

"Sehän olisi kuin sanoisin pitäväni hänestä!" Leroy huudahtaa kauhistuneena. Minä ja August vaihdamme merkitseviä katseita.

"Etko sitten?" uskaltaudun avaamaan suuni.

Leroy selittää vastahakoisesti asian meille keskinkertaisille: "Se olisi kaikkein laimein tapa tehdä tuo asia selväksi." En voi olla hymyilemättä Lian puolesta. Hänen haaveensa todella on muuttumassa todeksi.

***

Hassua, että kaikki muu elämässäni tällä hetkellä vajoaa Mariaanien hautaan, mutta soittotunneilla kohoan Dubain pilvenpiirtäjiin.

Kuluneen viikon tehotreeni Augustin kanssa ja yksikseen osoittautuu valtavan hyödylliseksi. Soittotunnilla neiti Swannelin ensimmäinen huomio soitostani on seuraavanlainen: "Huomaan, että olet oppinut harjoittelemaan!"

Mykistyyneenä elinaikani suurimmista kehuista yritän saada jotain luontevaa vastattua: "Kiitos. En halua enää laahata paikoillani."

Näihin sanoihini opettajani vastaa kaikkien odotusteni vastaisesti. Hän ponnahtaa seisomaan nojatuoliltaan, lyö kätensä yhteen ja silmät onnellisina viiruina hän lausuu: "Tiedän varsin hyvin tuon ilmeesi! Sinä haluat osallistua jousien kilpailuun!"

Swannelin ällistyttävä väite on lähellä saada minut kirkaisemaan, mutta toivun alkujärkytyksestä hänen avatessaan ehdotustaan hieman: "Tällaista mahdollisuutta sinulle ei välttämättä tule opiskeluaikojesi jälkeen. Ota se haasteena ja anna sen motivoida!"

En silti kykene antamaan vastausta. Idea tuntuu liian hullulta, näinkin hyvässä valossa ilmi tullessaan. Minä en motivoituisi pääsystä samalle lavalle Lavinen ja Cosimon kanssa, enkä voisi haastaa heidän taitojaan, olipa tavoitteenani kilpailun voitto tai ei.

"Mieti asiaa!" pyytää Swannel vielä tunnin päätteeksi luokasta poistuessani. Enkö saisi pysyä tässä päätöksessäni, jossa olen pysynyt syksyn alusta?

***

Heinäkuussa 2020
Sanoja 791