Playmate

45. Mielen sokkeloita

Pian Keaton lähteekin luokasta, emmekä suuremmin hyvästele toisiamme. Minulla on sellainen olo, että haluan vain pikaisesti ulos tästä tilanteesta.

Vaikka Keaton on poissa, kuvajainen äskeisestä jää harhailemaan mieleeni.

Lähden pois harjoitusluokasta heti, kun olen varma, etten enää joudu kohtaamaan häntä käytävällä. Tekee mieli unohtaa, mutta en saa paeta sitä tosiasiaa, että me melkein suutelimme.

Ja se oli todellakin lähellä. Se olisi tapahtunut, jollei hän olisi perääntynyt. Mitä minä sitten ajattelin? Vai ajattelinko minä oikeastaan mitään?

Onneksi mitään pahempaa ei sentään ehtinyt tapahtua.

"Voisitko vain olla minun, Aves?" Keatonin sanat kaikuvat edelleen mielessäni. Miksi minä edes miettisin sellaista vaihtoehtoa? Enhän minä rakasta häntä.

Keaton on komea ja kiehtova, ja epäilemättä suosittu ja ihailtu. Sellaiseen ihmiseen on helppo ihastua.

Aluksi minun oli silti helppo pitää välimme viileinä, sillä August pyöri mielessäni, eikä kohdallemme muutenkaan ollut kehittynyt minkäänlaista suhdetta.

Sitten huomasinkin törmääväni häneen joka hetki, missä tahansa. Ja tiesin sen johtuvan osittain siitä, että hän etsi minut tarkoituksella.

Opin tuntemaan hänet ensimmäistä kertaa muuna kuin Augustin kaverina. Opin pitämään hänen huumoristaan. Näin myös hänen heikon ja haavoittuvaisen puolensa. Hän alkoi tuntua tutulta, turvalliselta ja läheiseltä ihmiseltä.

Se ei silti missään vaiheessa ollut rakkautta.

Mitä se sitten oli?

***

Seuraaville tunneille menen suosiolla, sillä lukuaineissa en halua tippua kärryiltä. Päällepäin vaikuttaisi siltä kuin kaikki olisi kuten tavallisesti: tylsiä oppitunteja, tiukkoja aikatauluja, hikipäistä opiskelua ja stressaamista ajanhallinasta.

Celican ja Lyran kanssa käymme keskustelua palautuspäivistä ja unelmoimme lomasta ja vapaudesta. Kaiken tämän taustalta löytyy kuitenkin levoton mieleni, täynnä sokkeloita ja umpikujia, sekavempia ajatuksia kuin koskaan.

"Oletko okei?" Celica kuiskaa, kun luokka syventyy tekemään professori Waynen määräämää esseetä.

"Ihanaa, että kysyt tuota", vastaan hyvilläni siitä, että ystävääni kiinnostaa.

"Eli et?" hän kohottaa kulmiaan.

"Ilmiselvää, eikö?" naurahdan. Waynen pää kääntyy uhkaavasti meidän suuntaamme kertoen, etteivät esseemme valmistu itsestään.

Celica kirjoittaa vihkoonsa, että meidän pitää jutella tunnin jälkeen. Nyökkään hänelle myöntymisen merkiksi.

Kun nyt kerran olen tunnilla, teen esseeni huolella. Sutaisen paperille 400 sanaa orgaanisen kemian reaktioista ja palautan sen pinoon Waynen pöydälle.

Celicalla kirjoittamisessa menee hieman pidempään, joten häntä odotellessani kertaan avogardon lain oppikirjan alusta.

Kirjaamme ylös läksytehtävät ja pääsemme ennätysvauhtia ulos luokasta.

"Se oli rankka tunti", Celica tuhahtaa, kun jatkamme ala-aulan läpi raikkaaseen ulkoilmaan. Hengitän sitä ahneesti keuhkoihini. Se tuntuu täyttävän tunkkaisen mieleni uusilla mahdollisuuksilla. Ehkä tänään opiskelu lähtee uudestaan vauhtiin.

"Minä pidän professori Waynen opetustyylistä", vastaan. Celica pudistaa päätään.

Koeviikkoon on vielä hyvin aikaa. Asiat voisivat olla paljon huonommin.

Kierrämme koulurakennuksen sille puolen, missä ilta-aurinko vielä hohtaa puiden lomassa. Enää se ei lämmitä niin kuin ensimmäisinä viikkoina Ainsworthissa, mutta silti se tuo hymyn huulille.

Se muistuttaa minua niistä kesän illoista, joina jokainen auringonlasku tarkoitti, että koulun alkuun oli yksi päivä vähemmän. Jokainen niistä päivistä oli mielestäni onnellinen päivä, mutta ei siksi, että olin pian pääsemässä Ainsworthiin vaan siksi, että voisin jättää kaiken muun taakseni.

Missä välissä ajatteluni vaihtoi suuntaansa?

Minä viihdyn Ainsworthissa, musiikin ympäröimänä. Oikeastaan kaikki täällä on ihanaa, paitsi viulunsoitto. Se kuulostaa tietenkin isolta puutteelta, mutta uskomatonta kyllä, kokonaisuudessa tämä on suuri, suuri askel eteenpäin.

"Miksi hymyilet noin?" Celica kysyy huvittuneena. En ole edes huomannut ilmeeni muuttumista.

"Tämä on hyvä paikka olla", totean hyväntuulisesti.

"Tämä takapiha?" Celica purskahtaa. Päästän itsekin naurunpyrähdyksen ja selitän tarkoittavani koko koulualuetta niin fyysisesti kuin henkisesti.

Muutos minussa on Celican ja Lyran, Augustin porukan ja jopa Lavinen ansiota. Olen kiitollinen myös Keatonille, sillä hän raahasi minut seuraamaan orkesteria. En kadu mitään, mitä täällä on tapahtunut. Tänne lähteminen oli paras päätös, minkä ikinä olen tehnyt.

"Minä luulin, että olit allapäin", Celica ihmettelee. Kohautan hartioitani.

"Kyllästyin murehtimiseen", sanon, vaikken itsekään täysin ymmärrä, kuinka oloni on yllättäen niin paljon parempi. "Viime aikoina on ollut paljon ajateltavaa. Keatonin takia, ja muutenkin."

"Ihan tajutonta, että sekä August että hän kumpikin pitävät sinusta. En siis ihmettele sitä, mutta on vain hullua, että niin on, sillä he ovat kumpikin niin ihailtuja ja kaiken lisäksi toistensa parhaat ystävät", Celica tuumii.

Pudistan päätäni. "Ei August ole missään vaiheessa pitänyt minusta enemmän kuin ystävänä." Naurahdan, sillä Celica ei taaskaan ole ymmärtänyt asiaa täysin.

"Sanoit aiemminkin samalla lailla, mutta luuletko niin tosiaan? Usein on näyttänyt siltä, että asia olisi eri lailla", hän vastaa.

Hänen sanansa laittavat minut mietteliääksi. Käyn hetken ajan läpi mielessäni hetkiä, joina olen ollut hänen kanssaan kahden. Kyllähän hän kerran minua halasi, mutta sen hän teki lohduttaakseen minua. Kesken lentopallo-ottelun hän halusi jutella kahden kesken, koska hän halusi tehdä selväksi, että hänen ja Lavinen välillä on ainoastaan ystävyyttä. Mutta sen hän taisi tehdä vain siksi, ettei toivonut väärinkäsityksiä. Entä miksi hän haluaa soittaa dueton kanssani? Sitä en vieläkään tiedä.

"Kerroin eilen Augustille tunteistani", kerron, ja Celica kääntyy yllättyneenä katsomaan minua, "eikä hän vastannut niihin."

Ei hän niitä torjunutkaan, hauras ääni jossain ajatusteni lomassa haluaa muistuttaa. Aiempi vakuuttuneisuus Celican sanoissa on tuonut tajuntaani jälleen aavistuksen toiveikkuutta.

Mutta ei se voi olla aiheellista, eihän?

***

Maaliskuussa 2020
Sanoja 807