Playmate

32. Aamukukkuja

Saan luettua Mozartin elämänkerran loppuun sillä välin, kun Keaton ahkeroi läksyjensä parissa. Tajutonta, miten hänellä on itsekuria niin paljon, että ennen tunteja hän opiskelee sen sijaan, että voisi ottaa rennosti. Itse säästän paljon mieluummin urakan viikonlopulle.

Kun ihmisiä alkaa lopulta ilmestyä käytäville, Keaton pamauttaa kirjansa kiinni. Samoihin aikoihin luoksemme löytävät Henry ja August.

"Hassua nähdä teidät kaksi keskenänne", August toteaa hämmästyneenä. Minusta on myös hyvin kummallista huomata, että istun Augustin tai kenen tahansa muun sijasta juuri Keatonin vieressä.

"Hassua minustakin", Keaton sanoo hyväntuulisesti, "en tiennyt Avrilin olevan aamukukkuja."

Ainoastaan minä tiedän hänen viittaavaan aiempaan lauleskeluuni. Keaton katsoo minua typerännäköisesti ikään kuin odottaen näkevänsä kasvoillani jonkin kiusaantuneen reaktion. Minä vuorostani pidän huolen, ettei hän sellaista saa.

"Avril ystävineen on kuulemma menossa katselemaan kaupunkia huomenna", Keaton ilmoittaa puolestani.

"Luetaanko meidätkin ystäviksi?" August kysyy hymyillen.

"Ajattelimme ehdottaa sitä", vastaa Keaton.

"Ihan hyvä ajatus silloinkin, jos Irina tulee myös", Henry huomauttaa.

"Ai Irina tulee?", hämmästyn. Irina Shepherd, Lavinen ystävä. Voi ei. Miten tulen hänen kanssaan toimeen, jos eilen lentopalloa pelatessa oli päinvastoin?

"Joo, no mitä jos tapaisimme huomenaamulla kymmenen aikaan?" Keaton ehdottaa sivuuttaen kysymykseni, "Meillä olisi sopivasti aikaa kävellä linja-autopysäkille ja käydä herättämässä pommiin nukkuneet." Hän iskee minulle silmää tehdäkseen selväksi tarkoittaneensa minua.

"Ainakin olisimme ajoissa", Henry toteaa. Hän ja August vaihtavat keskenään kummallisen katseen.

"Tulkitsen tuon myöntymiseksi", Keaton myhäilee.

Nousen penkiltä ja otan laukkuni. "Lähden tunnille", sanon katsoen enemmän Augustiin kuin Keatoniin, " nähdään huomenna."

"Nähdään, Avril", saan vastaukseni Keatonilta.

Lähden harppomaan kohti kolmatta teorialuokkaa, sillä vuorossa on säveltapailutunti Lyran kanssa. Vaikka yritän muistuttaa itselleni, että Lyralla on kaikki hyvin, minua silti hermostuttaa tavata hänet. Kuoron pääsykokeiden tuloksiin ei voida enää vaikuttaa, enkä minä olisi voinut tehdä mitään Lyran eteen koetilanteessa.

Tulen luokkaan juuri ja juuri ennen tunnin alkua. Tervehdin Lyraa, joka näyttää eilistäkin masentuneemmalta.

Emme ehdi vaihtaa montaakaan sanaa ennen kuin professori Scarboro aloittaa puhumisensa. Onneksi säveltapailutunnit koostuvat muustakin kuin istumisesta ja kuuntelemisesta.

"Teemme nyt heti alkuun melodiadiktaatin testataksemme edistymistänne", professori ilmoittaa. Kaikki muut paitsi absoluuttisen sävelkorvan omaavat huokaisevat syvään.

Huomaan Lyran unohtaneen nuotinkirjoitusvihkonsa, joten repäisen hänelle sivun omastani. Hän mumisee kiitoksen ja loihtii kasvoilleen hymyn, vaikkakin epäonnistuneen sellaisen. Minun tekee mieli halata häntä, edes kysyä hänen vointiaan. Olisipa jokin keino, jolla voisin helpottaa hänen oloaan.

Minua ärsyttää kyvyttömyys tehdä mitään. On hirveintä katsella sivusta, kun ystävää masentaa.

"Annan teille valmiiksi ainoastaan lähtöäänen, joka on a", Scarboro selostaa, "teidän tehtävänänne on päätellä sävellaji, tahtiosoitus sekä tietenkin melodian kulku rytmeineen."

"Tahtiosoitus ja rytmit!" kuuluu valitus. Tunnetusti professori Scarboro tekee melodiatesteistään ongelmarytmitehtäviä. Lyra pyörittelee hermostuneesti kynää sormissaan.

Keskityn kuuntelemaan tarkasti, kun Scarboro soittaa tehtävän läpi. Se sisältää nopeita rytmejä ja suuria hyppyjä melodiassa. Kuuntelu kestää vain muutaman sekunnin ja sen jälkeen tunnen olevani vähintään yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennen sitä.

"Ettei tahtilajin erottaminen olisi liian helppoa", Scarboro miettii, "soitan tämän seuraavaksi kahden tahdin pätkissä." Jos hänen yksitoikkoisilta kasvoiltaan voisi erottaa ilmeitä, näkisin nyt voitonriemuiset kasvot, jotka iloitsisivat saadessaan kerrankin läksyttää oppilaita toden teolla.

Joudun miettimään jonkin aikaa yksittäistä rytmikuviota kirjoittaakseni sen oikein, mutta melodiassa minulle ei tule ongelmia. Saan raapustettua ainakin muutaman nuotin, kunnes tulen ensimmäistä kertaa ajatelleeksi tahtilajia. Mihin oikein piirrän tahtiviivan?

Epätoivoisesti kirjaan ylös himmeällä jäljellä melodian ääniä ja todennäköisimpiä rytmityksiä, sillä professori jatkaa jo kovaa vauhtia eteenpäin. Nyt etsin melodian sykettä, kun se on vielä tuoreena muistissani. Kolmijakoinen tahtilaji, mietin. Musiikin teoria tekee ihmiset hulluiksi.

Kirjoitan jälleen uudet melodiaäänet viivastolle ja palkitan ne erilaisiksi rytmeiksi. Yritän mielessäni muistella kuulemaani ja laskea samaan aikaan, onko tahtiosoitus kolmijakoinen 3/4. Olisipa tämä pian ohi.

Päädyn kirjoittamaan rivin alkuun sittenkin 6/8 ja toivomaan parasta. Scarboro soittaa toiseksi viimeisen pätkän kahdesti. Huokaisen helpotuksesta, kun pystyn hahmottamaan tahdit paljon helpommin kahdeksasosina kuin neljäsosina. Saatoin sittenkin valita oikein.

Vielä viimeiset kaksi tahtia ja voin palauttaa paperin. Sävellaji on epäilemättä d-molli. Kiitän onneani hengissä selviämisestä, kun lasken tehtäväni palautuspinoon.

Katsahdan Lyraan päin, mutta jokin minussa saa itseni kääntymään hänen sijastaan takanamme istuvan tytön puoleen. En tiedä tytöstä mitään, mutta miksi pitäisi?

"Miten meni?" kysyn hyväntuulisesti.

Tyttö hämmentyy hetkeksi, sillä emmehän ole vaihtaneet sanakaan ennen tätä. Sitten hän kuitenkin päättää olla oudoksumatta yhtäkkistä kysymystä ja ottaa sen iloisesti vastaan.

"Ihan hyvin", hän toteaa, "aluksi tehtävä tuntui vaikealta, mutta loppujen lopuksi oli melko yksinkertainen."

"Sama täällä!" huudahdan. Olen lähellä keikahtaa tuoliltani ja päädyn jälleen ihmettelemään tämänpäiväistä energian virtaani.

"Westbrook, pyydän hiljaisuutta", kuuluu uhkaava pyyntö opettajanpöydän suunnasta.

"Parempi vaieta", naurahdan, "viimeksi päädyin järjestämään kirjahyllyjä."

"Ainiin! Se olit sinä, joka joutui tekemään sen - ja todellisuudessa ihan aiheettomasti!" hän kuiskaa. Hämmästyn ja vaadin häntä selittämään.

"Eikö se ole selvää?" tyttö kysyy, "Professorin kaapit vain kaipasivat järjestystä, joten hän valitsi hyvän tekosyyn varjolla tunnolliselta vaikuttavan oppilaan siistimään ne puolestaan."

"Tunnolliselta? Vaikutanko muka siltä?" ihmettelen, enkä voi estää itseäni kikattamasta. Huomaan nauravani ihan turhan jutun takia, mutta minua ei nolota, sillä uuden juttukaverini nauru on aivan yhtä herkässä.

Nyt minua oikeastaan huvittaa ainoastaan se, että kumpikin nauraa. Ja kumpikin tiedostaa olevansa vaarallisilla vesillä.

Saman tien turvallinen raja on ylitetty. "Nyt saa riittää, Westbrook, Raclott!" Scarboro sylkäisee nimemme ulos suustaan kuin limaiset räkäpallot, "Te kaksi jäätte luokkaan tunnin jälkeen kuulemaan rangaistuksenne."

Olemme kumpikin täysin hengittämättä, kun professori tuijottaa meitä silmiin vuoronperään. "En yllättynyt lainkaan", juttutoverini kuiskaa, kun Scarboro on kääntänyt katseensa ja aloittanut jälleen monotonisen sepustuksensa.

Pudistan päätäni neuvottomana. "En minäkään."

***

Lokakuussa 2019
Sanoja 857