Playmate

11. Kohtaaminen käytävällä

Minun on helppo huomata pitäväni hänestä koko ajan enemmän. Ajan viettäminen Augustin, Henryn, Leroyn ja Cosimon kanssa on täällä parasta. En tarkoita, että odottaisin tutustumisemme vievän elämääni mihinkään tiettyyn suuntaan. Ilman liian toiveikkaita odotuksia, kaikki asiat, jotka hänestä opin tuntemaan saavat minut sietämään paremmin ajatusta seuraavalle tunnille menemisestä.

Cosimo on mukava, Henrykin mukavampi kuin odotin. Hän ei ihan samalla tavalla päästä lähelleen, kun taas Cosimo on alusta asti pyytänyt minua mukaan. Leroyn suhteen en osaa vielä päättää, mitä mieltä olisin. Hän ei ainakaan ole antanut minulle syytä olla tulematta toimeen. Kukaan ei ole antanut ymmärtää, etten olisi tervetullut joukkoon.

Suunnistaessani läpi jo tutummiksi käyvien käytävien uskon kestäväni kaiken. Kestäisin jopa välinpitämättömyyden, jos sitä tulisin enää kohtaamaan. Harkitsen soittamaan menemistä, koska nyt jos koskaan minulla olisi hetki itseluottamusta yrittää sitä. Olisi monin verroin helpompaa mennä seuraavalle viulutunnille, jos olisin valmistautunut vähän. En tuntisi itseäni epäonnistukaksi, jos tietäisin yrittäneeni parhaani.

Voisivatko asiat olla yhtään paremmin? Jo nyt uusi elämäni päihittää entisen, jossa sulkeuduin omaan itseeni päivä päivältä enemmän. Nyt huterat askeleeni ovat valoa kohti kuin Pienellä merenneidolla: kuin astuisi veitsen terän päälle, mutta kivun koko ajan hiukan helpottaen.

Matkalla harjoitusluokkaan kaksi tyttöä kävelee minua vastaan. Pistän merkille tuttuuden tunteen, mutta en varmaankaan pysähtyisi ellei toinen heistä näyttäisi tunnistaneen minua ensin.

Hän ei jätä minua ihmettelemään: "Hei, muistan sinut! Yritit jutella minulle, mutta opettaja ärsyyntyi siitä." Hänen puheensa sävy on aanteeksipyytävä, ja se yllättää minut. Onko hän jäänyt ajattelemaan tapahtunutta?

Mieleeni muistuu eilispäivän aamu, jolloin yksipuoleinen keskusteluyritykseni päättyi opettajan käskyyn järjestää luokan kirjahyllyt. Kiusaantuneisuus polttelee minua sitä muistellessa, mutta tyttö näyttää olevan aidosti pahoillaan. Vahingoniloisuudesta ei ole jälkeäkään.

Tällä on vielä pisamaisemmat kasvot kuin minulla, ja toffeenväriset hiukset ovat sidotut saparoille. Olin tosissani luullessani, ettei hän ilahtunut, kun häiritsin kesken tunnin. Kaikki epäilykseni haihtuvat, kun hetkellisen hiljaaoloni jälkeen hänen suupielensä kaartuvat ujoon hymyntapaiseen.

"Muistan kyllä. Tässä koulussa on niin paljon tiukemmat säännöt, etten osannut varautua nuhteisiin", hymyilen takaisin ja päätän esittäytyä kunnolla, "Avril Westbrook."

"Lyra Greenhill", saparotukkainen lausuu nimensä. Pistän merkille hänen äänensä sointuvuuden ja mietin, voisiko hän olla laulaja.

"Celica Clearwater", toinen tyttö ilmoittaa. Hänellä puolestaan on kalpea iho, tummat lyhyet hiukset ja sielukkaat harmaansävyiset silmät.

"Tunsitteko toisenne Ainsworthiin tullessa?" kysyn ilmeisen kysymyksen Lyralta ja Celicalta.

"Haimme tänne alunperin yhdessä. Tuntui helpommalta lähteä tutun kanssa", Celica vastaa. Mietin, kuinka paljon rohkaisua se on voinut antaa päätöstä tehdessä tai kuinka paljon se on voinut helpottaa täällä aloittamista.

"Musiikki on aina kiinnostanut minua, joten pidin ideasta alusta lähtien", kertoo Lyra silmät loistaen. Nopealla päättelemisellä ymmärrän, että itse idea alunperin oli Celican.

"Etkö harrastanut musiikkia ennen tänne tulemista?" hämmästelen seuraavaksi.

"Lauloin silloin tällöin huvikseni. Viime vuonna aloitin laulutunnit ja nyt pyrin myös kuoroon", Lyra kertoo, "Ei laulamisesta minulle ehkä ammattia tule, mutta ainakin saan kokea parhaat mahdolliset lukiovuodet."

Olin siis oikeassa laulamisen suhteen. Hänen on oltava lahjakas, jos hän on päässyt kouluunkin kertaheitolla sisään lyhyestä musiikkitaustastaan huolimatta.

"Sinäkö olet sitten soittanut useammankin vuoden, Avril?" Celica utelee vuorostaan.

"Soitan viulua nyt yhdeksättä vuotta", kerron kuten asia on. Jostain syystä se nolottaa minua. Ehkä toivoisin vuosien määrän näkyvän taidoissani selvemmin.

"Se on pitkä aika", Lyra huokaisee ikään kuin hän surisi omaa kokemattomuuttaan, "olet varmaan mahtava soittaja."

"Tällä hetkellä motivaatiota ei tunnu löytyvän mistään", sanon jotain sanoakseni ja käännyn Celican puoleen, "Entä sinä sitten?"

"Aloin joskus aikoinaan soittamaan harppua, ja haluaisin liittyä tyttökuoroon yhdessä Lyran kanssa", hän sanoo.

"Ai, Ainsworthilla on oma tyttökuoro?" varmistan ymmärtäneeni oikein.

"Pääsykokeet pidetään ensi viikon keskiviikkona. Sitten nähdään, tuleeko meistä molemmista kuoroilijoita", Lyra naurahtaa hermostuneesti.

En ole tullut ajatelleeksi, että Ainswothissa järjestettäisiin myös kuorotoimintaa. Nyt se tuntuu loogiselta, melkein itsestäänselvyydeltä. En ole koskaan tosissani harkinnut kuorossa laulamista, haaveillut siitä tosin. "Kuulostaa jännittävältä", ihastelen.

"Käy sinäkin koittamassa onneasi, Avril. Mistä sen tietäisi, jos meistä tulisikin yhdessä kolme kuorohullua?" Celica nauraa. Se ällistyttää minut.

Hämmästyn ehdotusta, sillä sitä en ollut odottanut. Sitten mietin kuitenkin, miksi ei? Olisiko minun muka sula mahdottomuus löytää itseni hoilaamasta kuorokansio kädessäni muutama viikko eteenpäin?

"Houkutteleva ajatus", sanon jättääkseni kysymyksen auki. Mieleni perällä voimistuu kuitenkin toinen ajatus: Jos meistä ei tule kuorohulluja kolmestaan, heistä tulee kuorohulluja kahdestaan.

Ja tällä hetkellä toivoisin sydämeni pohjasta, että Lyrasta ja Celicasta tulisi kaksi uutta hullua ystävääni.

***

Helmikuussa 2019
Sanoja 681