Playmate

67. Myöhäistä katua

Sillä viikolla en kävellyt Augustin ohi, mutta en sen kummemmin ilmoitustaulunkaan. En tiedä kumpi meistä vältteli toistaan, minä vai ilmoitustaulu, mutta se on varmaa, ettemme silti toisiamme olisi mielellämme kohdanneet. Emme myöskään August ja minä, jos uskallan itselleni myöntää.

Vaikka kuinka August minua olisi ylipuhunut, hänen mielikseen en olisi yhtäkään nimeä jättänyt yliviivaamatta. Ei hiljaisuus, mökötys tai välirikko olisi riittänyt minun manipuloimiseeni, luulen.

Siksi onkin aiheellista kysyä, miksi sanat "Westbrook, Avril", "viulu" ja "Antonín Dvořák: Romanssi Op.11" pistävät yhä ohikulkijoiden silmiin lapussa aulan seinällä. Minun nimeni. Ei minun käsialallani, mutta se on yhä siellä.

Swannel hehkutti minun kehittyneen. "Kilometrien päähän näkee, että sinussa on potentiaalia", väitti hän. Ne olivat ennenkuulemattomia lauseita hänen suustaan, tai no ylipäänsä.

Se oli todennäköisesti vain järkyttyneisyyttä hänen taholtaan. Pysähdyttyään ohimennen juttelemaan kanssani keskellä kiireistä päiväänsä, hän touhotti pitkään pelkästä ensimmäisen vuoden opiskelijoiden viimehetken angstista, jolla on taipumus turmella kaikki nuoret lupaukset, mutta jonka minä olin hänen mukaansa onnistunut kiertämään kaukaa.

Ensihämmennyksen selkeydyttyä tajusin, että hän niin puhuessaan saattoi sulkea minut niiden "lupausten" ulkopuolelle. Mutta miksi olisin jäänyt sitä murehtimaan? Oli minulla toistakin ruohoa märehdittävänä.

Typerä August, vielä typerämpi minä, maailma on tyhmyyden huippu ja elämäni tyhmyyden keskittymä.

Hän ei etsinyt minua, enkä minä häntä, se on totta. Harmittaa, mutta ei sittenkään. En aio roikkua tässä ajatuksessa enää.

Lyra sanoi tosin, ettei minun pitäisi sivuuttaa yhtäkään tunnetta, mitä tulee ihmissuhdeselvittelyihin. Voin vakuuttaa olleeni kymmeniä kertoja vain lähetä-napin päässä August<3:sta. Painan näytön jälleen pimeäksi ja tungen ainoan yhteyteni ulkomaailmaan sadetakin taskuun.

Mikä on synkempää kuin vesisade joulukuussa? Soleil kerää kourallisen pikkukiviä sieltä täältä ja tulee näyttämään niitä minulle, siskolleen. "Nämä olisivat kuuluneet lumiukolle", hän nyyhkäisee. Nenästä valuu räkää.

Koko sekasotku turhauttaa. Mistä välirikkomme edes alkoi? Tavoitan Augustin silmien suoran katseen enää puhelimeni galleriasta.

"Älä sitä sure", yritän lohduttaa, mutten keksi pikkutytön iloksi mitään, mikä korvaisi lumiukkojen rakentamisen. Vielä hetki kannattaisi ulkoilla ennen äidin ja Alanin paluuta joulumarkkinoilta.

On talviloma ilman lumikasoja, ja pikkusisko on kyllästynyt vesilätäkköihin. Pari astetta miinusta riittäisi korjaamaan tilanteen, mutta pakkasherra ei jaksa vaivautua matkustamaan näin eteläiseen kaupunkiin. Soleil väsyisi kävelyllä, eikä pulkassakaan voi ketään vetää paljaalla asfaltilla.

"Käydäänkö katsomassa, mitä naapureille kuuluu?" ehdotan. Pieni nyökkää. Huh. Ja tartun hänen pikkuruiseen käteensä.

"Pidä minusta kiinni, ettet lähde tuulen mukaan!" hihkaisen ja saan onnekseni tytön kikattamaan lausahdukseni hullunkurisuuden ansiosta.

Kotona läsnäolo tulee luonnostaan. Olen iloinen päästessäni edes hetkeksi hengähtämään paikkaan, jossa Ainsworthia ei ole olemassa. Vapaudun päästessäni hengittämään nostalgiaa ja oksentamaan ulos koeviikon painostavan ilmapiirin.

Naapureille pääsee alittamalla risan kuusiaudan. Tai, no itse olen kasvanut kolon mittasuhteista aikoja sitten yli. Kierrän talon juoksuaskelin ehtiäkseni "metsänhengen salakäytävän" toiselle puolen vain hieman jälkeen Soleilin kärpässienikuvioisten kumisaappaiden.