Playmate

4. Kipukynnys

Uusien ihmisten tapaaminen jännittää minua aina, mutta varsinkin silloin, kun olen muuttanut heidän kanssaan yhteen ilman etukäteen tutustumista. Ajatus on niin epärealistinen, että minun pitää koota itseni moneen kertaan ennen kuin kykenen tarttumaan oven kahvasta.

Tervehdin pienesti hymyillen uusia kämppiksiäni, koska se on suurinta, mihin tällä hetkellä pystyn. He sen sijaan luovat minuun raivon- ja hämmästyksensekaisen katseen jo ennen kuin olen astunut sisään.

Toinen tyttö istuu pöydän ääressä kirjoittamassa jotain. Hänellä on häikäisevän pitkät ja vaaleat hiukset, jotka hän on tyylikkäästi sitonut tuuhealle korkealle poninhännälle. Hänen kasvonsa ovat nopeallakin silmäyksellä kaunispiirteiset ja iho yhtä vaalea kuin hiuksensakin.

Toisella tytöllä on punertavanruskeat, lyhyet kiharat hiukset. Hän on katsellut toista tyttöä sängyn laidalta, luultavasti jutellutkin jotain, mutta on vetänyt polvensa rintaansa vasten kuin ei olisi täysin mukavuusalueellaan. Ja vaikka hän katsoo minua nyt kaikkea muuta kuin hyväntahtoisesti, en voi olla panematta merkille, kuinka suloinen hän on.

"Olen Avril Westbrook. Tästä lähtien varmaan asun teidän kanssanne", sanon kaiken itseluottamukseni kadottaneena. En oikein tiedä, miten minun tulisi suhtautua viimeisen vuoden tyttöihin, enkä tiedä, miten suhtautua uusiin huonetovereihin, jotka ovat negatiivisesti yllättyneitä tulostani.

"Ai", kuuluu lyhyt ja töksähtävä vastaus.

"Vararehtori Swannel sanoi, ettei tilaa ollut missään muualla", sanon varovaisesti puolustellen.

"Vai, Ophelia sanoi? Hän se keksii aina jotain uutta", punaruskeatukkainen haukottelee suurieleisesti.

"No aijaa! Tämä huoneisto on ollut meidän viime vuodesta, eikä täällä ole tilaa kolmannelle", tiuskaisee tytöistä se toinen, jolla on poninhäntä. Hänen silmänsä välähtävät kiukusta, kun hän katsoo minua sen sanoessaan suoraan silmiin.

Hetken ajan on ihan hiljaista, minkä jälkeen huoneen ainoa ääni on kynän määrätietoinen liike paperilla. Tuijotan poiskäännettyjä kasvoja, joiden posket punoittavat pelkästä harmituksesta. Näinkö epätoivottu läsnäoloni on täällä?

"Tule, näytän missä saat nukkua." Vasta, kun toinen tyttö sanoo sen, tajuan seisovani edelleen oviaukossa. Kun astun nolona eteenpäin laukkujeni kanssa, hän esittelee nauraen itsensä: "Nimeni on Courtney Springfield, soitan käyrätorvea paremmin kuin hyvin ja haaveilen orkesterimuusikon urasta."

"Ole hiljaa Courtney, en voi keskittyä", sähähtää hänen ystävänsä pöydän äärestä. Hänen äänensävynsä yllättää minut jälleen selittämättömällä töykeydellään.

"Kuinka monta tuntia aiot oikein kirjoittaa sitä nuottia? Voitat kilpailun joka tapauksessa, joten näet vaivaa ihan turhaan", Courtney huokaisee.

"Osaatko säveltää?" huudahdan hämmästyneenä. Hän ei kuitenkaan tee elettä vastatakseen. Hän ei näytä olevan kiinnostunut mistään, kun hänellä on kiire.

Katseeni kiinnittyy pöydällä makaavaan viuluun, jonka tyttö laittaa olalleen soittaakseen äsken kirjoittamansa pätkän kappaletta. Kaikista maailman instrumenteista, hän omistaa juuri jousiperheen vauvelin. Mietin jo nyt, tulenko kestämään tätä.

Soitin on yhtä kaunis kuin soittajansa,  mutta musiikki on kuin toisesta maailmasta.

Hänen ilmeensä on keskittynyt ja tunnelma huoneessa tiivistynyt kadenssin lennähtäessä ilmoille. Pitkät sormet juoksevat soittimen sirolla otelaudalla antaen tuoreelle teokselle sen ensimmäisen elämän henkäyksen. 

Minä en halua kuulla enempää.

Viulunsoiton kuuleminen kirpaisee välittömästi. Se osuu kipeimpään kohtaan, ja hetken pelkään itsehillintäni pettävän. Lämpö virtaa poskilleni nolona ja ahdistavana tuntemuksena, kun jokainen negatiivinen ajatus itsestäni pyrkii purkautumaan tässä ja nyt, uusien huonetovereideni edessä.

Inhottavia kommentteja kestäisin paljon tätä enemmän. Pettymyksiä voisin ottaa vastaan lukemattomasti kuitenkaan sortumatta, mutta tämä - musiikki - on minun kipukynnykseni.

Ilmoitan meneväni harjoittelemaan, mikä ei ole tekosyy vaan yksinkertaisesti ensimmäinen reaktioni tilanteeseen. Courtney ei estele, jos edes ihmettelee yhtäkkistä päähänpistoani. Repäisen vain viulukotelon mukaani, kun marssin ulos asuntolahuoneesta.

Oikeasti en sitä tarvitse, vaikka kuinka haluaisin tarvita. En pysty soittamaan, vaikka kuinka haluaisin pystyä. Minä olen rikki, ja jokin osa minusta on päättänyt, ettei minua kannata korjata.

Haluan vain lähteä haukkaamaan happea. Minun on rauhoitettava mielensisäinen kaaokseni, sillä tiedän, että se on kaikki, mitä voin tällä hetkellä tehdä asioiden hyväksi.

Kaikki järjestyy, kaikki järjestyy, toistelen mielessäni. Hengitän sisään, pidätän henkeä. Kaikki järjestyy kyllä. Pakotan ulos pahan olon uloshengityksen mukana.

Alku on aina vaikein. Tämä päivä on alun alku, vaikeimmista vaikein. Kaikki kyllä järjestyy lopulta.

En voi paeta tunnetta, että olisin tullut ihan väärään kouluun. Se on juuri se pahin asia, jota olen pelännyt kesästä lähtien.

Joko Lavine, Courtney, Cosimo ja se upea pianisti ovat poikkeuksia tai kaikki tässä koulussa ovat eri planeetalta kuin minä. He ovat taitavia ja vielä sen lisäksi itsevarmoja. Helpompaa kai on ollakin itsevarma, jos on taitava. Kuinka säveltäminen voi edes olla itsestäänselvyys? He ovat varmaan ihmisiä, jotka osaavat mitä vain haluavat osata.

Sen tytön viulunsoitto oli sanalla sanoen täydellistä. Jos avaisin suoratoistopalveluni, löytäisin vain tuurilla jotain vertaamisen arvoista.

Sen suhteen minulla ei ole varaa olla kateellinen, mutta yhtä asiaa olisin sentään toivonut omalle kohdalleni. Muut täällä ovat varmoja siitä, että he ovat oikeassa paikassa juuri musiikin ympäröimänä, eivätkä missä tahansa muualla. Olisin toivonut, että löytäisin samalla tavalla paikan, johon mennä ja heittäytyä.

En halua mennä soittotunneille, joilla opettajani saa tietää, minkälainen onneton soittaja olen. Mistä saisin motivaatiota edes lukioaineisiin?

Kaikista surkeinta minussa on kykyni ajatella: Miksi ihmeessä tulin tähän kouluun, jos tiesin aina tulevani pettymään?

***

Joulukuussa 2018
Sanoja 748