Playmate

44. Täynnä tuskaa

En tiedä, mitä oletin, mutta kerrottuani tunteistani Augustille mielialani laski huomattavasti. Kaupunkipäivän jälkeen en jaksanut innostua mistään. Viulutunti meni penkin alle ja sain fysiikan testistä vain neljäkymmentäkaksi prosenttia oikein. Läksyt ovat tainneet jäädä tekemättä jo useana kertana peräkkäin.

Miksi kaiken pitikin tapahtua? Ja vielä tällaisella rysäyksellä.

Istun Eleonora-rakennuksen harjoitusluokassa kuten tein jo puoli tuntia sitten, mutta viuluni nukkuu edelleen kotelossaan. Tulin tänne, kun minua ei huvittanut osallistua liikuntatunnille.

Celica pommittaa minua viesteillä, mutta en vaivaudu vastaamaan niihin. Eivät hän ja Lyra varmaan kauan jaksa odotella, vaan tajuavat lähteä ilman minua hallille.

Kun viestiäänet eivät kuitenkaan lopu, kaivan huokaisten puhelimeni laukusta. Näytöllä komeilee ilmoitus viidestäkymmenestäkahdeksasta viestistä. Avaan puhelimeni ärsyyntyneenä. En näköjään ole vieläkään tallentanut Celican numeroa, sillä nimen tilalla on pelkkä numerosarja.

Ensimmäisessä viestissä lukee nimeni reunustettuna monella huutomerkillä, lopuissa on kaikissa eri emoji ja lisää tulee koko ajan. Emojitulva loppuu, kun Celica huomaa minun ilmestyneen paikalle.

"Missä olet?????" hän kysyy uudessa viestissään.

Tiedän, että kysymykseen sisältyy pyyntö siitä, että kertoisin miksi en ole siellä missä minun pitäisi olla. Päätän kuitenkin vastata laiskan kirjaimellisesti: "Eleonora, luokka 34"

Heti viestini luettuaan Celica poistuu paikalta. Olkiani kohauttaen laitan puhelimeni takaisin laukkuun ja otan tilalle kirjan. Tällä hetkellä vuorossa on Berliozin elämänkerta, jota tosin olen lukenut vasta muutaman sivun. Tylsityin edellisellä kerralla heti niiden jälkeen.

Koen kuitenkin pahaa omatuntoa siitä, etten ole tunnilla, joten minun on pakko tehdä jotain hyödyllistä. Etsin kohdan, jossa viimeksi paiskasin kirjan kiinni, ja jatkan lukemista siitä.

Juuri, kun löydän kiehtovan kohdan upeasta näyttelijätär Harriet Smithsonista, Berliozin Fantastisen sinfonian inspiraation lähteestä, joku alkaa koputtaa luokan oveen synkooppeja ja kvintoleita.

Vastentahtoisesti lasken kirjani käsistäni ja raahaudun ovelle. "Alla breve?" kysyn happamasti.

Mutta saman tien kaivan puhelimeni ja tarkistan, onko puhelimessani sittenkin Celican numero tallennettuna. Viestit, jotka äsken sain, eivät olleet Celicalta.

"Oikein", hymähtää Keaton ja astuu sisään, "Miksi sinun kaltaisesi kymppioppilas ei ole liikuntatunnilla?"

"Mistä tiedät, että minulla on liikuntaa? Ja mistä sait numeroni?"

"Mieti noiden kahden asian yhteyttä", hän kehottaa ivaillen. Totta kai Celica antoi yhteystietoni Keatonille. Pitihän se arvata.

"Törmäsin kätyreihisi, kun mietin, mitä tekisin tunnille menon sijasta", nutturapää selittää.

"Kätyreihini?" purskahdan. Nappaan kirjani laukkuun, sillä minulla ei ole aikomustakaan jatkaa sen lukemista täällä.

"Minulle sinä olet päähenkilö", Keaton sanoo. Käännyn katsomaan Keatonia, epäuskoisena siitä, mitä hän juuri sanoi.

"Iskulause", totean humoristisesti saaden pojan virnistämään.

"Etkö ole tottunut samanlaiseen palautteeseen Augielta?" hän kysyy yllättäen.

"Mitä sanoit?" hätkähdän.

Keatonin ilme venähtää. "Ei sittenkään mitään", hän sanoo nopeaa.

"Mitä tarkoitit?" huudahdan. Hänen on myöhäistä katua lipsahdustaan. Keaton tietää enemmän kuin antaa ymmärtää, ja olen varma siitä.

"Et todellakaan sanonut tuota leikilläsi" huomautan. Keaton yrittää muuttaa ilmeensä takaisin sen peruslukemille, mutta onnistuu siinä huonosti.

"Anna olla" hän vain ähkäisee toivottomana.

"Tiedätkö sinä jotain siitä, mitä minä ja August juttelimme eilen?" Luulen tietäväni vastauksen jo etukäteen, mutta haluan, että Keaton taipuu sanomaan sen ääneen.

Kun hän ei kuitenkaan tee pienintäkään elettä kertoakseen totuutta, pyydystän hänen silmiensä katseen ja tuijotan häntä sitkeästi vaatien saada tahtoni läpi, kunnes lopulta hän myöntää:

"Tiedän."

Se on vastaus, jonka halusinkin, sillä se tarkoittaa, että tämä tilanne saattaa vihdoin seljetä. August on jutellut Keatonin kanssa.

"Silloinhan sinä tiedät senkin, ettei minun ja Augustin välillä ole mitään sellaista", tuhahdan viitaten hänen aiempaan kommenttiinsa:"Etkö ole tottunut samanlaiseen palautteeseen Augielta?"

Keaton näyttää mietteliäältä. "Se tuntuu säälittävältä. Se, että joku haluaisi antaa toiselle kaiken, vaikka itselle ei jäisi mitään", hän toteaa. Kun suuni loksahtaa auki, hän lisää lähes naurahtaen: "En puhu sinusta." Hänen hymynsä ei yllä hänen silmiinsä asti kuten tavallisesti, vaan ne ovat täynnä tuskaa. Ai, itsestään?

En ole vieläkään kääntänyt katsettani pois, enkä edes voi siirtää sitä Keatonista. Hän on epäilemättä huomannut saman, sillä hän ei liikahdakaan vaan antaa katseeni valua takaisin silmiin, syviin sinisiin silmiin. En ikinä ennen ole edes ajatellut, miten kauniinväriset ne ovat. Ne tarkastelevat minua aivan kuin minä häntä. Haparoiden.

Vasta, kun Keaton astuu lähemmäs, silmänsä nauliutuneena omiini, herään takaisin todellisuuteen. Hän on kuitenkin jo tarttunut käsivarteeni ja minä suljen silmäni.

Mitään ei kuitenkaan tapahdu, sillä samalla sekunnilla Keaton irrottaakin otteensa. Hän katuu sitä, ettei osannut hillitä itseään, painaa katseensa alas ja huokaisee hysteerisesti uloshengittäessään.

"Miksi sinä pidät hänestä?" hän kähisee, varmaankin tylymmin kuin hänen oli tarkoitus. Räpyttelen silmiäni epäuskoisena.

"Mikä kysymys tuo on?" tiuskaisen.

***

Maaliskuussa 2020
Sanoja 690