Playmate

7. Poika flyygelin ääressä

Chopin - Nocturne Op.9 no.1

***

Soittotunnin jälkeen olen väsynyt kuin minkä tahansa valtavan koettelemuksen jäljiltä. Turhautuneena nostelen jalkojani joka toiselle lattian ruudulle, hyppään yli valkeat ja valitsen synkemmänsävyiset. Vaikka en kohota katsettani maasta, huomaan yhden oven käytävän toisessa päässä olevan raollaan.

Oven takaa kuuluva musiikki herättää minut. Se nostaa ajatukseni takaisin pintaan lamaantuneisuuden vaihtoehtoisesta todellisuudesta, johon pääni sisässä olen vajonnut.

Pianonsoittoa, kaunista sellaista.

Se erottuu voimakkaampana muiden toisen kerroksen äänten joukosta ja siksi vaivatta vangitsee huomioni. Se tekee minut jopa uteliaaksi, vaikka äsken lähteminen oli ainoa mieleeni mahtuva asia.

Oven on täytynyt jäädä auki vahingossa. Pahimmillaanhan unohdus voisi häiritä muita harjoittelijoita.

Mutta jos jätän hetkeksi vaille huomiota sen ja vain kuuntelen, en voi olla hämmästymättä sitä, kuinka uskomattomasti pianisti hallitsee instrumenttinsa. Kappale on selvästi vaikea, mutta hän saa sen kuulostamaan helpolta, siis juuri siltä kuin sen pitäisi.

Pianon ääni ei samalla lailla tee oloani epämukavaksi kuin viulun. Voin sen kautta melkein palata aikaan, jona ahdistuksesta ei ollut tietoakaan.

Ennen kuin huomaan, lähestyn ovea jännitys sisälläni sykkien. Palan halusta nähdä, kuka tuo soittaja on. Vai tiedänkö sen salaa jo sisimmässäni?

Samaan aikaan, kun harkitsen vielä kääntyväni, mieleni on petollisesti kehitellyt varalleni tekosyitä nähdä hänet. Uskottelen itselleni, ettei pianisti huomaa minua, jos vilkaisen nopeasti oven raosta. Varovaisesti, hyvältä etäisyydeltä.

Astun ovea kohti kuvitellen olevani turvallisen välimatkan päässä, mutta muistan liian myöhään kantamani viulukotelon. Sen kärki töytäisee ovea, joka aukeaa heti melkein kokonaan. Henkäisen säikähdyksestä, ja viimeistään se on asia, joka minut kavaltaa.

Kasvoni punehtuvat, kun soitto lakkaa saman tien ja pianotuoli raapaisee lattiaa. "Westbrook?" August kysyy ihmetellen astuessaan lattian poikki.

"Hei, August", sanon, ja yritän sanoa muutakin, mutta minulla menee aikaa miettiä, mitä sanoa puolituntemattomalle pianistipojalle ilman että se saisi minut näyttämään typerältä.

Valitettavasti näytin typerältä heti siitä hetkestä lähtien, kun astuin sisään luokkaan.

"Olit jättänyt oven raolleen", totean lopulta tönkösti ja iloitsen onnistuessani sanomaan sen änkyttämättä.

"Kävin tarkoituksella avaamassa sen. Täällä on liian kuuma, eikä ikkunan aukaiseminen auttanut", August selittää kuin se olisi hänen mielestään täysin loogista. Minulle se kuulostaa tällä hetkellä niin absurdilta, että olen vähällä nauraa. Tukahdutan sellaisen oudon tarpeen, tietenkin.

Ei ole helppoa käsittää, miksi juuri hän on ensimmäinen ihminen, jonka kohtaan ensimmäisen päiväni lopussa tai miksi juuri hän kaikista harjoittelijoista pitää oveaan auki juuri sillä hetkellä, kun kävelen käytävän halki. Ja olisi tietenkin hyvä kysyä, miksi hän vetää minua tällä tavalla maagisesti puoleensa.

Tajuan Augustin tuijottavan minua siinä uskossa, että vastaisin jotain. Mielensisäinen monologini on kuitenkin liian kiireinen tuottamaan ääneensanottavaksi kelpaavia lauseita. Melkein kadotan hyödyn siitä, että olen ajatteleva olento. Mietin, miksi ajatukseni eivät toimi edukseni silloin, kun niitä eniten tarvitsen.