Playmate

49. Harvinainen lahja

Dvořák: 4 Romanttista kappaletta, Op.75, I Moderato

***

"Minne sinä aiot tästä mennä?" kysyn ystävältäni Keaton Louisilta, kun lähdemme yhdessä kirjastosta ja suuntaamme päärakennukseen. Opiskelemaan hän ei ainakaan jää, sen arvaan.

"Sinfis", vastaa hän lyhyesti. Ai niin! Unohdin, että Celicakin on tämän illan soittamassa orkesterissa, ja tietenkin Courtney sekä Lavine.

"Pidä hauskaa", naurahdan, "itse olet tiesi valinnut!" Keaton tuhahtaa.

"Tuubistina? Älä luulekaan", hän vastaa. Harvinaiselle soittimelle on varmasti paljon kysyntää. Viulistina sitä ei muista ajatella.

"No, tsemppiä! En minäkään laiskottelemaan ole menossa", totean. Keaton hymähtää, kääntää selkänsä ja vilauttaa kättään kadotessaan toisen seinän taakse.

Itse jään odottelemaan ala-aulaan, sillä jos odotan täällä, kohtaan Augustin jossain vaiheessa. Kaivan jälleen Berlioz-kirjan esille, sillä ylimääräistä aikaa ei ole olemassa.

Pian näenkin Augustin laskeutuvan portaita - Lavinen kanssa. On niin epäreilua, että tyttö saa olla yhteisillä tunneilla Augustin kanssa.
En ole ikinä ennen nähnyt Lavinen hymyilevän noin! Myös punatukan kasvoilla on lempeä katse hänen katsellessaan teinivirtuoosi-viulistityttöä. Kateus - se sattuu.

Kun Lavine poistuu vaalea poninhäntä heilahdellen samaan suuntaan kuin Keaton hetkeä aiemmin, hänen seuralaisensa etsii katseellaan minut ja kiirehtii luokseni. "Hei, Aves", hän tervehtii, "jouduitko odottelemaan kauan?"

"Hei!" hämmästyn sitä, miten hymyileminen on yhtäkkiä paljon vaikeampaa kuin vielä äsken. "En oikeastaan, sillä opiskelimme kirjastolla Keatonin kanssa", vastaan kuitenkin.

Arvaan Augustin ihmettelevän sitä, miten Keaton oli opiskelemassa, tai siltä hänen hiljenemisensä ainakin vaikuttaa. Mutta ääneen hän ei sano mitään. Lähdemme askeltamaan hiljaisuudessa kohti D-rakennusta.

Sää on niin hyvä, että tekisi mieli olla ulkona. Emme me varmaan kauaa harjoittele.

Noustuamme tutut portaat ylös etsimme toisesta kerroksesta Augustin suosikkiluokan, jossa oleva Yamaha muistuttaa flyygeliä hänen kotonaan. Viulukoteloni vetoketjun ääni on ainoa, mikä poikkeaa luokkahuoneessa vallitsevasta äänettömyydestä.

Mikä on vialla? Luulin, ettei meidän enää ikinä tarvitsisi kokea tällaista. Tunteemme ovat selvät, mutta silti... Keatonin kanssa on niin erilaista.

Miksi minä häntä ajattelen tässä tilanteessa, kun olen kahden Augustin kanssa?

Leukatuen asennettuani nostan viulun ylös virittääkseni sen. Kylmä ilma on taas tehnyt tuhojaan, ja siksi irvistän jo ensimmäisen kielen kohdalla. Nuottipino pianon äärestä tipahtaa kahisten lattialle.

Seuraava asia, jonka tunnen, ovat Augustin lämpimät kädet kietoutuneina hartioilleni. "Aves", hän hengähtää. Kosketan hänen kyynerpäätään.

"Anteeksi", hän sanoo hiljaa, "ei tämän näin pitänyt mennä." Puhuuko hän nyt Lavinesta? En uskalla vastata mitään.

"Minä tulin vain yhtäkkiä valtavan kateelliseksi. Vaikka hän on ystäväni, silti."

"Keatonille?" kysyn epäuskoisena. August tiukentaa otettaan lausuessani pojan nimen.

"Minä rakastan sinua, Avril", August sanoo. Käännyn halatakseni häntä takaisin, rutistamaan kaikin voimin.

"Minäkin sinua, August."

"Minulla on vielä paljon opittavaa. En saisi antaa sinun kärsiä siitä." August on ajattelevaisin ihminen, kenet tiedän.

"Myönnän itsekin olevani kateellinen Lavinelle, kun hän saa olla kanssasi samoilla tunneilla", kerron.