Playmate

41. Kiusallinen hiljaisuus

Haluaisin kätkeä kasvoni talvitakkini hupun alle. Voisin tosin ilomielin saman tien vaihtaa osia viereisen katutolpan kanssa.

Nousemme pois linja-auton kyydistä, Keaton ja minä, ja välillämme vallitsee se kuuluisa kiusallinen hiljaisuus.

Minua hävettää niin paljon, että voisin hypätä kaivoon! Syödä omat hiukseni! Hukuttautua koskeen! Ottaa vastaan pellen pestin.

Mutta mitä muutakaan sellaisessa tilanteessa olisi voinut sanoa?

"Arvostan tuota, Keaton, mutta en tunne sanoin.", tai, "Anteeksi, mutta en ajattele meistä sillä tavalla.".

Mutta en ollut varautunut elämäni ensimmäisen rakkaudentunnustuksen tapahtuvan bussissa! Enkä varsinkaan ollut odottanut kuulevani sitä Keatonilta.

Olin niin ymmälläni, etten saanut yhtäkään järkevää sanaa ulos suustani, ellei lasketa sanoja: "häh", "mitä", "oletko" ja "tosissasi".

Tuntuukohan Keatonista pahemmalta kuin minusta nyt? No, varmaan, jos hän todella äsken tuli torjutuksi.

Ajatus tuntuu niin oudolta! Ei kai hän oikeasti oikeasti oikeasti voi olla ihastunut minuun?

"Menisimmekö suoraan Kauppakadulle? Leroy ilmoitti puoli tuntia sitten, että koko porukka on mennyt sinne."

"Mennään vain", vastaan reippaasti, mutta ääneni on karhea.

Lähdemme kävelemään pitkin kapeaa kävelytietä, Keaton edellä ja minä perässä. Katseemme eivät halua kohdata toisiaan.

"Älä murehdi minusta, Aves", Keaton pyytää vaivaantuneena, "on oma vikani, että juttu tuli sinulle niin yllättäen. Olen vähän kömpelö puhumaan itsestäni."

Hänen sanansa tuovat minulle vain entistä huonomman omantunnon, sillä koen syyllisyyttä torjuttuani Keatonin liian jyrkästi. Hän joutui kuitenkin keräämään rohkeutta puhuakseen tunteistaan ääneen.

"Mutta mieti sitä, mitä sanoin", poika sanoo kääntymättä minuun päin, "tunteeni tai minä emme ole menossa minnekään. Ainoastaan voit päättää, haluatko niitä vai et."

Toivoisin, että nyökkäys riittäisi vastaukseksi, mutta koska Keaton ei näkisi sitä, ja koska se ei todellakaan olisi tarpeeksi, pakotan huuliltani vastauksen: "Olen niin pahoillani, Keaton."

Keaton kääntyy kannoillaan ja odottaa, että saavutan hänet.

"Kaipaan hymyäsi", hän sanoo ja ojentaa kättään, mutta ennen kuin ehdin tarttua siihen, hän vetää sen takaisin taskuunsa.

"Hauska nähdä, että sinultakin löytyy sääliä", hän virnistää, "Et kuitenkaan ole minulle velkaa, Aves, joten voit säästää kättäsi."

Kurtistan kulmiani. Ihan Keatonin tapaista.

***

Löydämme Leroyn, Celican ja Lyran juoma-automaatilta kauppakadun varrelta.

"Huomenta!" tervehdimme toisiamme. Ainoastaan Celica ei sano mitään tai edes katso meihin. Hän valitsee automaatista appelsiinimehua kasvoillaan sellainen murjotus, jollaisia näkee ainoastaan pikkulapsilla lelukaupoissa, kun he eivät saa haluamiaan traktoreita tai nukketalon kalusteita.

"Hän löi vetoa Leroyn kanssa siitä, että Irina kutsuu syntymäpäivilleen ainoastaan Henryn, Augustin ja Keatonin, mutta Leroykin sai kutsun", Lyra selittää kyllästyneenä. Mietin hetken, miten hän on selviytynyt ajastaan keskenään sellaisen kaksikon kanssa kuin Celica ja Leroy ovat.

"Niele tappiosi ja anna tänne se lasipullo!" Leroy räkättää. Celica ojentaa appelsiinimehun pojalle mulkoillen samalla tätä kaulaliinansa takaa.

"Mitä sitten tehdään?" kysyy Keaton osoittaakseen, ettei aio käyttää tähän enää sekuntiakaan vapaapäivästään.

Vaikka hän osoittaa kysymyksen minulle ja Lyralle, vastaus tulee Celicalta. Hän kiljaisee haluavansa käydä vähintään yhdessä vaateliikkeessä eikä jätä vaihtoehtoja.

Lyra kohauttaa olkiaan myöntymisen merkiksi.

"Käykö se sinullekin?" kysyn erikseen Keatonilta, sillä en usko häntä sellaisen kiinnostavan.

"Sinä haluat sinne, etkö vain?" hän varmistaa, ja kun nyökkään, hän sanoo sen sopivan itselleen.

"Oletteko tosissanne?" Leroy tuhahtaa lähtiessämme kävelemään Celican jäljessä valittua kauppaa kohti. Olemme sokkeloisilla kaduilla ainoastaan hänen Google-mapsinsa varassa.

"Koita kestää vähän aikaa", Keaton hymähtää, "käydään tämän jälkeen vaikka nappaamassa kahvit."

Liukkaat tiet väsyttävät, mutta onneksi kaupungissa välimatkat ovat lyhyitä. Lyra kyselee siivousurakastani, mutta itse työn teko ei ole jäänyt aamuisesta päällimmäisenä mieleen. Olisipa vain kuka tahansa ystävistäni jättäytynyt bussista Keatonin sijaan.

Koska mitään ruuhkaa ei ole, pääsemme oikaisemaan kävelemällä autotietä pitkin. Pienessä kylässä sellainen on muka tavallista. Keaton nauraa kaupunkilaisuudelleni ja sanoo, että olisin tervetullut vierailemaan Louisin taloudessa.

Niin hiljaisesta pihapiiristä ei kuulemma minun kaltaiseni britti osaa uneksiakaan. Kun pitkät pellot jatkuvat silmienkantamattomiin, saa elää ja kasvaa eristyksissä muusta maailmasta siihen asti, että ajokortti on kourassa.

Muistan jonkun kertoneen minulle, ettei Keaton viihdy kotonaan vaan kiertelee Euroopan kaupunkeja kesäisin. Se puoli Keatonista on minulle vielä täysin outo.

"Tarvitsetko makutuomaria? poika kysyy, kun seisomme seinän vierellä kuuntelemassa liikkeessä kajahtavia riemunkiljahduksia, kun Celica ryntää vaaterekiltä toiselle. Hän kai ihmettelee, miksi en Lian tavoin ole selaamassa hengareita. Lyrakin on mennyt ulkovaateosastolle löytääksen ulkotakin päivien viilenemisen varalle.

"On turhaa ostaa vaatetta, kun koulussa ei kuitenkaan voi pitää mitään koulupuvusta poikkeavaa", totean toivoen, etten päädy taas kahden Keatonin kanssa.

"Ketä kiinnostavat koulun säännöt? Tule", hän käskee ja vetää minut ahtaiden vaaterivistöjen läpi hyllylle, jossa on lämpimiä paitoja.

Sen tiedän, että jos säännöt jotakuta kiinostavat, se ei ole Keaton. En ole varmaan ikinä nähnyt hänen käyttävän koulupuvun housuja ja paitaa samalla kertaa vaan toinen osa asua on aina lähtöisin omasta vaatekaapista. Hän palasi kesälomalta viikon myöhemmin kuin muut ja istuu oppitunneilla vain silloin, kun häntä huvittaa.

"Huppareita?" mutisee seuralaiseni katsellen ympärilleen kuin etsien jotakin. Sitten hän jatkaa vielä parin metrin päähän ja ottaa hyllystä villapaidan. "Lohduttaako sinua se, että tämän voi pukea koulupuvun päälle?" hän kysyy ojentaessaan vaatteen minulle.

En haluaisi myöntää, että valkoinen, kirjoneulottu villapaita on ihana.

"Jos et halua myöntää, että pidät siitä, myönnä ainakin, että tarvitset sen. Talvi on pian kylmimmillään", Keaton puhelee. Hän varmaankin näkee kaiken ilmeestäni.

Sovitan paitaa, ja sen villa tuntuu vastustamattoman pehmeältä. Samaan aikaan Lyra löytää luoksemme, ja ilmoittaa löytäneensä sopivan takin.

"Nätti paita! Kai ostat sen?" ystäväni kysyy. Tiedän hänen olevan oikeassa, joten vastaan myöntävästi. Odotellessamme kassajonossa katseeni kohtaa Keatonin katseen.

"Päätit viisaasti, Aves", hän virnistää minulle ja kaivaa lompakkonsa esille. Kortti vilahtaa esiin, ja pian hän on maksanut tuotteen.

"Keaton?" pojan nimi purkautuu huuliltani, kun häkeltyneenä tartun häntä takin helmasta.

"Tarkoitatko, että kiitos?" hän siirtää käteni pois ja antaa sen sijaan ostoskassin minulle. Päässäni pyörii niin, etten saa sanaa suustani. Miksi hän tekee tällaista?

***

Maaliskuussa 2020
Sanoja 890