Playmate

68. Rakas päiväkirja

Joseph Bodin de Boismortier: Sonata Op.51 No.2

***

River Carter oli paras ystäväni. Hän oli vuotta nuorempi, kalpeakasvoinen poika, joka kasvatti korpinmustaa tukkaansa vain näyttääkseen erään lehdestä löytämänsä kuvan näyttelijältä, jota olin erehtynyt sanomaan kivannäköiseksi. Saadakseen selville, minkälaisesta tyylistä pidin, hän oli tuonut lehtileikkeitä vertailtavikseni niin pitkään, että minun oli vihdoin ollut pakko antaa periksi.

Ehkä kukaan ei ollut kertonut hänelle, kuinka viehättävää hänessä oli hänen sävyisä, tyyni olemuksensa sekä peloton tyylinsä puhua ajatuksensa ääneen. Hän oli ollut naapurini niin kaukaisista päivistä kuin olivat ensimmäiset selkeät muistoni lapsuudesta. Mutta välejämme vaivasi krooninen väärinkäsitys.

En osannut kertoa hänelle, kuinka tunsin, sillä olin yhdenlainen kakara silloin. "Minulla on jo toinen", ei ollut jotain, mitä minun olisi ollut mahdollista sanoa naapurille, jonka kanssa jaoin saman koulun ja joka tunsi jokaisen ystäväni.

Mutta edes jatkuvat tekosyyt, joita keksin yksi toisensa jälkeen, eivät riittäneet ratkaisemaan tunnessokkeloa, jonka yksi oikea syy, tositunne, olisi selvittänyt kerralla.

Keneltä minä olisin oppinut taidon puhua totta? Niin kauan kuin kerta toisensa jälkeen toin koulusta kotiin erinomaiset koepaperit tai luokkatodistuksen ihailtavaksi, ei kukaan kysellyt kysymyksiä.

Ja sellaisia kysymyksiä, joihin en olisi keksinyt vastaukseksi vedenpitävää valetotuutta, ei ollut tietämykseni mukaan olemassa.

Yläasteella arvosanat olivat minulle kasvatuksen, hyvinvoinnin ja ihmisenä ommistumisen mittari. Niiden varaan rakensin itsetuntoni.

Ainsworthissa niistä ajoista poiketen olen usein lukemisen sijaan löytänyt itseni harjoitusluokasta viulun kera. Vaikka jokainen totutumpaa huonompi koetulos yhä puolen vuoden jälkeen kirpaisee, olo on sittenkin parempi kuin jos silmät puoliummessa pakottaisin itseni opettelemaan kirjan kannesta kanteen ulkoa. Historiassa sellainen oli itsestäänselvyys aivan oikeasti.

Olinko silloin kunnossa - sitä en tiennyt minä eikä varsinkaan kukaan muu, sillä minulla ei ollut juuri tapana puhua itsestäni. Omien vaikeuksieni surkuttelu tuntui turhan suurentelulta, säälittävältä heikkoudelta minussa. Mutta sellainen ajattelu vasta olikin vähättelyä, luulen. Luulen siitä huolimatta, etten vieläkään osaa muistikuvieni perusteella tulkita, miten asiat kohdallani todellisuudessa olivat.

En syytä sitä, ettei kukaan olisi kysynyt minulta jaksamisestani, sillä tuskin olisin osannut vastata. Kuinka jotakin, mitä pitää omana luonteenaan, osaisi tunnistaa ongelmakseen? Ajattelin olevani vain vähän höpsö ja omituinen, vaikeasti lähestyttävä ja ujo sisäänpäinsuuntautunut joku, joka ei viihtynyt ihmispaljoudessa.

Mutta jonkinlainen aavistus minulla oli oltava mielenterveydestäni, sillä osasin salata läheisiltäni oikeita asioita. Ei äiti, ei isä epäillyt mitään.

Kaveripaine, vajaa itsetunto, epäterveet syömistottumukset, epävarmuus, häpeä, peittelemiset, valheet, sepitykset, salaisuudet, salaisuudet ja salaisuudet. Olin väsynyt päivästä toiseen, enkä pysynyt kärryillä omasta arjestani. En pysynyt kärryillä edes siitä, kuka olin ja miksi olin. Tunnistin kyllä itseni toisten ihmisten puheista: Avril Llyona, jonka koulumenestys oli luokkakavereille kateuden, ja perheelle ylpeyden aihe.

Kyllähän minä koulusta, velvollisuuksista ja pikkusisaruksista osasin huolehtia, mutta en ihmissuhteista. Oli heitä, joista pidin, mutta joiden joukkoon en tuntenut kuuluvani.

Oppilaita oli koulussa määrältään tiiviisti yhtä rakennusta kohden, ja sellaisessa ympäristössä eläminen tuntui sinnittelyltä aamusta iltaan. Yritin olla ajattelematta, mitä muut ajattelivat minusta, mutta silmiin katsominen oli hankalaa.