Playmate

8. Perhosia

Kävely D-rakennukselta asuntolalle August Bridgestonen kanssa on kaikkea muuta kuin luonteva hetki. Ohitamme muutamia minulle tuntemattomia kasvoja, joista osa kääntyy tervehtimään, ja osa tarkkailemaan omasta näkökulmastaan tietyin varauksin.

Näiden tuijotusten kesto ylittää minun normaaliksi katsomani rajan, ja se saa oloni tuntumaan vielä omituisemmalta kuin se valmiiksi on. Kahdenkeskinen aikamme on kestänyt tunnin, ja se on jotain, mitä olisin vähiten osannut odottaa tältä iltapäivältä.

"No, miten meni ensimmäinen päiväsi Ainsworthissa?" August kysyy täyttääkseen välissämme olevan tyhjän tilan.

Mietin tarkkaan, viitsinkö kertoa päivän olleen hirveä, mutta päädyn valitsemaan yksinkertaisemman kaavan: "Kivasti minulla on mennyt." Onnistun loihtimaan hymyn kasvoilleni ja vieläpä katsomaan Augustia silmiin.

Hän kuitenkin näkee lävitseni. "Kivasti vai ihan kamalasti?"

Naurahdan itselleni. "Ihan kamalasti", myönnän janöyrryn kohtaamaan Augustin kaikkitietävän katseen. Hän ei kohota kulmiaan,eikä kyseenalaista yritystäni peitellä totuutta. Hän lakkaa jopa hetkeksivirnistelemästä. Pienen suostuttelun jälkeen kerron hänelle kaiken alkaen kirjahyllyistä ja luokkatovereiden mulkoiluista päättyen kuvaukseen ahdistavasta soittotunnista, minkä seurauksena hämmästyn itsekin peittelemättömyyttäni. Välillä August kommentoi ja välillä kyselee lisää. Hän sanoo sellaisia kannustavia sanoja, joiden tulemista hänen mieleensä en voi kuin ihastella.

Augustin jatkuva hymyily on saanut minutkin hymyilemään. Minun on myönnettävä, että oloni tuntuu jo kevyemmältä. Ehkä hän saa minut tuntemaan, ettei koko tulevaisuuteni ole mennyttä yhden huonon päivän takia. Ainakin voin nyt päästää irti huonojen kokemusten painosta ja jättää tilalle avoimen mielen huomista varten.

"Jos tuurisi on samanlainen huomenna, voit ihan hyvin liittyä meidän seuraamme", August ehdottaa viitaten varmaankin poikiin, jotka tapasin eilisessä lukuvuoden avauksessa, "voisimme vähintäänkin syödä yhdessä."

Otan ehdotuksen iloisena vastaan, koska se antaa minulle toivoa. En usko, että Augustin tuttavallisuus sisältää pelkkää sääliä. Se saa minut suorastaan uskomaan, että sosiaalisen elämän minulle aukeamisesta puuttuu enää ensimmäinen ratkaiseva keskustelu jonkun mukavan kanssaopiskelijan kanssa. Ehkä löydän heti sellaisen tapahtuessa kavereita, jotka haluavat viettää aikaa kanssani kampuksella. 

Vaikka tarvitsisin kipeästi ystäviä samalta luokalta, minusta on huojentavaa, että on Augustin kaltaisia ihmisiä, joihin turvautua hätätilanteessa.

"Sinähän olet majoittuneena C-rakennuksessa, vai?" August utelee - ellei se ole taas yksi vastaisku hiljaisuudelle, "millaisia huonetoverisi ovat?" Hän varmaan olettaa, että olisin löytänyt ystäviä heistä. Ei se mitään, se oli minunkin alkuperäinen suunnitelmani.

"Toisen vuoden opiskelijoita", vastaan huokaisten niin pettyneesti, ettei asenteeni voi jäädä huomaamatta.

"Sinulla on kyllä kieltämättä harvinaisen huono tuuri", August toteaa päätään pudistellen, "mutta C-asuntola on luksus, erilainen kuin kaksi muuta." Kohautan hartioitani, sillä enhän ole käynyt toisten rakennusten sisätiloissa.

Pieni terävä kivi sujahtaa silloin kenkäni sisään soraisen tien pinnasta. Joudun miettimään, pysähtyisinkö kaivamaan sen pois nyt vai vasta Augustin mentyä.

"Muistatko heidän nimiään?" kysyy August onnellisen tietämättömänä henkisestä taistelustani hiekkaisen luonnonkappaleen kanssa.

Pysähdyn. "Tarkoitatko heitä, joiden kanssa jaan huoneeni?" En pakannut liian montaa paria kotoa mukaan, joten reikiä ei ole varaa tulla yhteenkään sukkaan vielä ensimmäisenä päivänä.

Pinnistelen muistiani, kunnes saan jonkinlaisen mielikuvan tyttöjen nimistä. "Courtney Springfield ja...äh" mutisen epäröiden, "joku." Ajatukseni menevät solmuun koittaessani keskittyä samalla yhdellä jalalla tasapainotteluun. En tahtoisi myöskään astua valkoisella sukalla maahan, kun pyykkivuoroon on viikko aikaa.

"Lavine Vance?" August huudahtaa hämmästyneenä. Tyrmistyn hänen reaktiotaan ja horjahdan, vaikkakaan en huomattavasti. Pianistin käsi tarttuu kyynärpäästäni, ja August vetää viipymättä koko käteni omalle hartialleen. Hän tekee sen luontevasti niin kuin kuka tahansa lähistöllä seisova ihminen tekisi, mutta tilanne nostaa sydämeni kurkkuun siitä huolimatta. 

Läheisyys tuntuu niin yllättävältä, että se kohottaa sykettäni, tuo hengityksen pintaan. Pelkään jo sen huomion tehdessäni yliajattelevani Augustin ystävällistä tekoa. Mietin, oliko sittenkin tyhmää pyrkiä kivestä eroon tässä.

"Kerro joitain tuntomerkkejä, jotta tiedän onko se hän", August ehdottaa samalla, kun tungen kenkääni takaisin jalkaan, joka tuntuu yhtäkkiä paisuneen eri kokoiseksi. En muista koskaan kokeneeni pukeutumista näin vaikeana asiana. Kunpa kukaan ei nyt tulisi vastaan ja näkisi, tuskailen, kun tasapainoni on edelleen hänen varassaan ja kauhuskenaariot pyrkivät mieleen.

"Tosi vaalea tyttö, soittaa viulua", kuvailen lyhyesti, mutta sekin vaatii ponnisteluja. Siinä onkin toisaalta kaikki, mitä hänestä tiedän.

"Ei epäilystäkään. Hän on teinivirtuoosi, joka on soittanut viulua koko ikänsä ja säveltää osan kappaleistaan itse", August selittää äänensävy täynnä ihailua, "niin, ja onhan hän myös ystäväni." 

Ja hän naurahtaa taas, vapauttaa viimein käteni. En voi olla tuntematta kateutta kaikesta, mitä Lavine Vance on, ja mitä minä en ole. Olen kateellinen, vaikka en edes tunne häntä. Ymmärrän Augustin ihailun olevan aiheellista, ja ymmärrän sen niin konkreettisesti, että tekee kipeää.

"Missä asuntolassa sinä olet majoittuneena?" kysyn vuorostaan Augustilta, tosin vain vaihtaakseni puheenaihetta.

"C-asuntolan lisäksi on olemassa vain kaksi asuntolaa. E-rakennus on pojille ja F-rakennus tytöille, mutta C-rakennus, joka on samalla koko koulun vanhin rakennus, majoittaa myös parisenkymmentä opiskelijaa sinut mukaanlukien", August selittää. Puolet hänen informaatiostaan jää minulta sisäistämättä, minkä hän ehkä jollain tasolla panee merkille.

Hän pukee takiani tiedon yksinkertaisempaan muotoon: "Olen siis E:ssä huonetovereinani Henry, Cosimo ja Leroy." Nyökkään nolona siitä, etten ole tajunnut asuntoloiden käytäntöä aikaisemmin.

"Olette onnekkaita, kun saatte asua neljästään", huomautan. August vilkaisee minua kuin ei täysin ymmärtäisi, miksi ajattelen niin.

"Ei se aluksi siltä tuntunut", hän tähdentää, "meidän oli pakko ystävystyä vaikka sitten kantapään kautta, jos ei muuten." Hänen äänensävynsä kertoo, miten yhden vuoden aikana on täytynyt tapahtua paljon sellaista, mitä en osaa edes kuvitella.

"Näkisimmekö sitten huomenna puoli kahdeltatoista ruokalan edessä?" August ehdottaa. Hänen lausahduksensa käy keskustelun lopettavasta eleestä, sillä lähestymme asuntolan pihakiviä. 

"Sopii", vastaan, ja muistutan itseäni siitä, ettemme juuri sopineet treffejä vaan tavallisen kohtaamisen koulun käytävällä hänen kavereidensa valvovien silmien alla. Minun on aivan turha innostua liikaa, sätin itseäni. Silti askeltemme erkaantuessa vastakkaisiin suuntiin en voi olla ajattelematta, että minullekin voi tapahtua hyviä asioita tänä vuonna.

 Yliajattelu on vahvin lajini, enkä voi sille mitään. Perhoset vatsassani lepattaen jään odottamaan huomista.

***

Tammikuussa 2019
Sanoja 867