Playmate

3. Lumouksen särkyminen

Kevyt tönäisy olkapäähän rikkoo lumouksen, jonka musiikki on saanut aikaan. August on huomannut jotain ennen minua. Hän nyökkää lavalle nousevan naisen suuntaan ja kuiskaa: "Ophelia on varmaankin soitonopettajasi, Avril."

Tarkkailen häntä jännityksen kiusallinen polte rinnassa. Suora koruton hame ja tummanpunaiset korkokengät viestivät vaativuudesta ja nuhteettomuudesta. Missä viipyy hymy, jolla voittaa opiskelijoiden luottamus puolelleen?

Nainen puhuu mikrofoniin: "Hyvät oppilaat, minä olen tämän koulun vararehtori ja viulunsoiton yliopettaja, Ophelia Swannel. Toivotan teidät jälleen tervetulleiksi opiskelemaan kouluumme."

Swannel pitää pienen tauon osoittaakseen äidinkielen opettajalle tuntevansa puheen retoriset keinot. Hiljaisuuden aikana hänen silmänsä siirtyvät salin poikki silmäilläkseen muutamia kurittomia ensiluokkalaisia vain parin penkkirivin päässä meistä.

"Oletan teidän eli kaikkien sisään päässeiden olevan lahjakkuutenne ohella ahkeria, koska olette halunneet kouluumme. Toivon teidän suorittavan kunnialla joka tehtävän, johon tartutte. Toivon myös aktiivista osallistumista vapaaehtoiseen kilpailutoimintaan opintojen ohella."

Sillä välin Cosimo on ilmestynyt jostain ja hänen ystävänsä tervehtivät häntä sankarina. Kuiskuttelu seuraa häntä koko matkan lavalta kohoavia portaita ylös, kunnes hän sulautuu siihen kohtaan yleisöä, jossa me otamme hänet vastaan.

Hetki on kummallinen. Se on ensimmäiseni uudessa koulussa, mutta ehkä sata katsetta on huomannut läsnäoloni ympäri salin ilman, että olen katsonut takaisin. Silmäilyn kohteena eivät ole vain äskeiset esiintyjät vaan myös me, joiden seuraan he liittyvät.

Pienemmästäkin tajuaisin, että nämä kaverit eivät ole samalla viivalla kuin muut. He ovat suosittuja. Yllään heillä on samat koulupuvut kuin muillakin, mutta he ovat jotenkin onnistuneet voittamaan  puolelleen muiden opiskelijoiden, ehkä opettajienkin suosion. Miksi? Täyttä kuvaa on vaikea nähdä.

"...ja käyttämään kaikki eteentulevat mahdollisuudet hyväksi. Kuten jotkut jo varmaan ovat kuulleet, tänä vuonna jokaisen oppilaan on käytävä vähintään kolmessa konsertissa. Tämä sääntö johtuu vähäisestä osallistujamäärästä", professori Swannel selostaa arkisesti, välittämättä vallitseeko salissa järjestys vai epäjärjestys.

Leroy Fletcher ja Henry Crawford tirskahtavat yhteen ääneen, kun Ophelia Swannellin kasvot taipuvat kireään hymyntapaiseen. Heidän huumorinsa on samaa maata.

"Pitemmittä puheitta kerron teille toimintaohjeet. Heti tämän tilaisuuden loputtua teidän on mentävä valintakirjeessänne mainitun asuntolan eteiseen, missä joku professoreista antaa teille avaimet johonkin asuntolan huoneista sekä pinon papereita, joihin sisältyy muun muassa ensimmäisen jakson lukujärjestys, luettelo professoreiden yhteystiedoista sekä paljon odotettu tapahtumakalenteri."

Ohjeet tulevat aivan liian nopeasti, mutta Leroyn mukaan se jokavuotinen tapa kunnioittaa perinteitä. Ei ole olemassa koulun aloitusta ilman ohi ymmärryksen meneviä infoja. Yleinen hälinä valtaa salin vielä silloin, kun yritän epätoivoisesti sisäistää edes puolet kuulemastani.

Kaiken ollessa ohi minulle ei jää muita vaihtoehtoja kuin hyvästellä juuri tapaamani August, Henry, Leroy ja Cosimo, vaikka heidän läsnäolonsa onkin huomattava osa tämänhetkistä turvallisuudentunnettani. Toisaalta en enää tiedä, mitä mieltä olla heistä sen välikohtauksen jälkeen. Väistämättä tulee olo, ettei minun ole mahdollista olla yksi heistä.

Katse urheasti eteen suunnattuna lähden suunnistamaan ulos salista päämääränäni hyväksymiskirjeessä mainittu asuntola C. Tähän asti se on ollut minulle vain nimi paperilla, mutta nyt siitä on tulossa kahden vuoden kotini. Se on tavallaan siistiä.

Mietin, tulenko enää törmäämään Augustiin tai muihin. Toivon, että löydän muitakin yhtä mukavia ihmisiä. En halua laskea hengissä pysymistäni ainoastaan sen varaan, että olisin aina tervetullut heidän seuraansa.

Ainsworthissa on varmasti paljon samanhenkisiä ihmisiä, enkä malta odottaa samoilla kursseilla opiskelevien tapaamista. Ensimmäisellä vuosiluokalla on varmasti monia, joilla ei ole koulussa ennestään tuttuja ystäviä.

Loppukesän varjostamat lehtipuut reunustavat polkuni, kun annan ajatuksen rauhoittaa. On oma valintani yrittää pitää tästä koulusta, jopa selvitä täällä. Mitään en ole vielä tässä menettänyt, kaikki on edessä. Niin kauan kuin en kadu tänne tuloani, saan kävellä näiden oksien alta jokaisena toivon valaisemana aamuna ja seurata lehtien kellastumista ja ajan kulumista.

Löydän asuntolan kohtuullisen helposti karttoja lukemalla, mikä on suorastaan helpotus ottaen huomioon hämärtyvän taivaan. Lähestyvät tummat pilvet ennustavat armotonta sadetta. Koulun alue ei ole mitenkään valtava, mutta osoittautuu tarpeeksi mutkikkaaksi, että päädyn harhailemaan.

Päärakennuksen ja konserttisalin lisäksi siihen kuuluvat kolme eri asuntolaa, harjoitusluokkatilat sisältävä D-rakennus, opiskelijaravintola sekä kirjasto. Siihenhän sisältyykin kaikki, mitä musiikinopiskelija ikinä saattaa tarvita.

Pidän siitä, ettei Ainsworthin alue ole betoniviidakko vaan oikeastaan melkein idyllinen vanhoine rakennuksineen, puistoineen ja metsineen. Parasta on koulualueen reunalla virtaava joki, jonka vastarannalla voi nähdä lähimmän kylän. Olisi liian vähän sanottu, jos kertoisin tämän kaiken ylittävän odotukseni. Oikeastaan rakastun paikkaan ensisilmäyksellä.

C-asuntola on aivan yhtä hieno rakennus kuin muutkin, jotka ohitan, mutta se erottuu pienemmällä koollaan. Se sijaitsee mukavalla paikalla metsän reunassa ja on samalla koulun alueen etäisin rakennus. Kauneutta katsellessani minun on vaikea uskoa, että siinä tulen asumaan koko lukiovuosieni ajan.

Astuessani sisään vararehtori Swannelin närkästynyt katse on ensimmäinen asia, jonka kohtaan. Hän on varmaan seisonut jo kauan aulassa odottamassa nimenomaisesti minun tuloani. Ehkä ei olisi pitänyt jäädä niin pitkäksi aikaa juttelemaan Augustin ja muiden kanssa tai ihailemaan koulualuetta matkalla tänne.

"Olet myöhässä, neitiseni", Swannel aloittaa uhkaavasti. Tiedän saaneni aikaan surkean ensivaikutelman - peruuttamattomasti.

"Anteeksi vararehtori", sanon mahdollisimman selkeästi ja yritän olla samalla vilkuilematta kengänkärkiäni.

"Minä harmiksesi toimin tämän asuntolan valvojana ja asun ensimmäisessä kerroksessa", hän lausuu - siinä hänen empatiansa - ja kysyy sitten tylsempään sävyyn: "Mikä on nimesi?"

"Avril Llyona Westbrook", vastaan lyhyesti ja ytimekkäästi.

"Westbrook...", hän mutisee etsiessään nimeäni listasta. Löydettyään kohdan hän ojentaa minulle avaimet kaapista.

"Valitettavasti tämä pieni asuntola on aivan täynnä, joten jaat huoneesi kahden toisen vuoden opiskelijan kanssa samanikäisten sijaan."

Nyökkään kummastuneena kuulemastani, mutta enempää selityksiä on turha odottaa. Valehtelisin, jos sanoisin, etten olisi pettynyt tuuristani, Tämähän tarkoittaa juuri sitä, etten saa vieläkään tavata ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

No, hyvää jaksaa odottaa.

***

Joulukuussa 2018
Sanoja 769