kiss my sins away

part 1 : mystiset vans-tennarit

"Saara, tuu nyt auttaa äitiä", kuuluu keittiön mölyn seasta. Vedän peiton korville ja esitän nukkuvaa, vaikka tiedän varsin hyvin, että saan olla tässä vain maksimissaan 20 sekuntia.

"Saara! Tänne! Heti!"

Saan liikuttua sen verran, että katson puhelimesta kelloa. 06:56. Hitto, se ei ole vielä edes seitsemän ja siellä on jo täys show käynnissä.

Enää 10 sekuntia.

"SAARA!!"

Kuulen, kun ovi narahtaa ja sieltä tepastelee meidän perheen kolmanneksi pienin, nelivuotias Siiri. Kyllä, hän on vasta neljä vuotta ja on silti perheemme kolmanneksi pienin. Tässä vaiheessa voin kertoa, että minulla on 10 sisarusta, joista minä olen toiseksi vanhin.

Ja kyllä, olen lestadiolainen.

Iso perhe ja lestadiolaisuus on sekä kirous että siunaus. Joskus on ihan mukava olla isosta perheestä, kun aina on ihmisiä ympärillä, mutta sen vastapainoksi sitten en saa olla juuri ikinä rauhassa.

"SAARA, AUTTAMAAN NYT!"

Napsautan pitsiset rintsikat nopeasti paikoilleen peiton alla ja puen aamutakin päälleni. Nappaan lattialla liituja syövän Siirin reppuselkään ja valmistaudun taas uuteen kaaokseen tässä perheessä.

"Noniin nousithan viimein", äiti puhisee vasta kahdeksan kuukauden ikäinen Sisu rinnallaan ja yrittää samalla syöttää syöttötuolissa venkoilevaa kaksivuotiasta Sampoa. Ison puupöydän äärellä istuu aamupuurolla myös perheen muut pienemmät lapset: Saga 6 vuotta, Santeri 8 vuotta, Sebastian 11 vuotta sekä 13-vuotiaat kaksoset Selma ja Sanni. Perheeseemme kuuluu vielä minua vuotta nuorempi pikkusisko Siru ja kaksi vuotta vanhempi isoveli Samuel. Minusta tuntuu, että he ovat ainoat täysjärkiset tässä meidän perheessä.

"Syötä nyt tätä puuroa ku teen isälle töihin eväät", äiti tiuskaisee ja hätkähdän hänen äänensävyään. Okei, tänään on siis huono päivä. "Ja missä olit eilen niin myöhään?"

"Käytin vaan Millin lenkillä. Juostiin aika pitkälle, mua jännittää vika koeviikko", sanoin niin rauhallisesti kuin ikinä kykenen.

"Selvä, mutta tänään saat tulla lukemaan iltasadun pikkusille. Oot kotona jo kaheksalta, onko selvä?"

"Joo", sanon nielaisten. Tämä on niin epäreilua. Kaikki muut nuoret saavat vapaasti mennä ja tulla miten heitä huvittaa ja minä joudun leikkimään jotain äitiä kotona. Inhoan sitä, että juuri minun pitää olla vanhin tyttö tässä perheessä, harteilleni on asetettu aivan liikaa vastuuta ja olen vasta 16-vuotias.

Kaikki lapset on syötetty, joten pyyhkäisen muruset ja suusta pudonneet puurot pois pöydältä. Kello on 7.36, saan vihdoin aikaa vain minulle itselleni, joten kaadan muumimukiin viimeisen kahvitilkan ja istun ikkunan viereen lukemaan kirjaa. Hetken luettuani havahdun siihen, kun näen sivusilmällä naapurin pihassa liikettä.

Naapuriin on rakennettu useamman kuukauden ajan ihan älyttömän hienoa taloa, mutta emme ole kertaakaan nähneet millainen perhe sinne muuttaa. Talo on niin iso, että olemme pähkäilleet siihen muuttavan jonkun toisen suuren uskovaisen perheen. Tai niin äiti ja isä ainakin toivovat. Näen jakkupukuisen naisen ja pari raksamiestä pihalla, lopulta autosta nousee myös tummahiuksinen keski-ikäinen mies aurinkolasit silmillään, oletan että hän on tuon jakkupukuisen puoliso. Mies näyttää tummahkolla ihollaan joltain ulkomaalaiselta eikä ollenkaan lestadiolaiselta.

Nainen kääntyy ja huomaan hänellä on punaista huulipunaa, josta saan lopullisen varmistuksen. Ei todellakaan lestadiolainen. Autossa on ikkuna auki ja näen sielläkin liikettä, koetan siristellä silmiäni nähdäkseni paremmin. Ristin käteni ja toivon, että heillä olisi minun ikäisiä lapsia. Haaveilen salaa siitä, että saisin edes joskus kavereita, jotka ei ole uskovaisia. Täällä asuvilla ei-uskovaisilla on aina meistä jokin ennakkokäsitys, joten olisi ihanaa vaihtelua tutustua johonkuhun, joka ei olisi edes koskaan kuullut lestadiolaisista.

Näen vaaleatukkaisen naisen suun käyvän, joten raotan hiirenhiljaa ikkunaa, jos vaikka sattuisin kuulemaan jotain.

"Joo tää on ihan älyttömän ihana", nainen hihkuu kovaan ääneen. "Ootte tehny uskomatonta työtä. Anton, tuu nyt kattoo tätä pihaa! Tää on ihan sairaan iso!"

Anton?

Joku työntää jalat ulos auton ikkunasta. Näen Vans:n old skool -tennarit ja minua naurattaa, sillä omistan tismalleen samat kengät. No ainakin tällä Antonilla on hyvä kenkämaku, vaikkei kovin mukavalta ihmiseltä vaikutakaan. Minkälainen tyyppi ei vastaa äidilleen mitään, työntää vain jalat ulos ikkunasta ilman minkäänlaista kunnioitusta äitiään kohtaan? En kyllä edes tiedä onko nainen hänen äitinsä. Ehkä he eivät ole edes muuttamassa tuohon, mistä minä tiedän. Ehkä tuo nainen on tuohon muuttavan lestadiolaisperheen sisustussuunnittelija ja tuo Anton hänen laiska assistenttinsa.

En enää kuule heidän puhettaan, kun omasta eteisestä kuuluu niin kamalaa mölyä.

"Saara! Nyt auttamaan että päästään autoon ja kouluun!"

***

A/N:
Tervetuloa lukemaan mun ihan ekaa Wattpad-kirjaa! Jos pidit tästä luvusta niin ennen ku menet seuraavaan, haluan sanoa pari juttua.

Ku kirjotan tätä tekstiä tähän, oon jo kirjottanut tähän liki 100 lukua. Rupesin kirjottamaan tätä ihan kokeilumielessä joululomalla 2018. Mulla tuli ihan yhtäkkiä vaan idea lestadiolaisesta tytöstä joka ihastuu naapurin ei-uskovaiseen poikaan ja mun oli pakko saada kehitettyä se tarina johonkin. En olis koskaan uskonu, että tää saavuttaa näin suuren suosion! Oon kehittyny ja kasvanu kirjoittajana tän tarinan mukana ja sen kyllä huomaa ku tätä lukee pidemmälle. Ja sen huomaa myös siitä, että ensimmäiset luvut on tosi lyhyitä verrattuna myöhempiin. Ensimmäisissä luvuissa saattaa olla vaan 300 sanaa, ku myöhemmin lähennellään välillä jo viittätuhatta sanaa. Jos luette tätä nyt ensimmäistä kertaa, niin pidempiä (ja mun mielestä paljon parempia) lukuja on kyllä luvassa!

Haluan vielä sanoa, että tän ei ole millään tavalla tarkoitus loukata tai pilkata vanhoillislestadiolaista herätysliikettä. Tämä ei ole missään nimessä mikään totuus heistä, tää on vaan yhden ihmisen kasvutarina. Tiedän mun lestadiolaisesta lähipiiristä, että tällasta tapahtuu liikkeen sisällä, mutta tiedän myös niitä ketkä elää aivan "normaalia" elämää. Haluan teidän muistavan, et tää tarina on vaan yhden (täysin fiktiivisen) hahmon tarina hänen peloista ja ahdistuksesta ja se henkilö sattuu vielä olemaan pahimman luokan ylianalysoija ja erityisherkkä, johon moni varmasti pystyy samaistumaan ihan ilman uskovaisia lähtökohtiakin. Tarina on tarkoituksella vähän kärjistetty "worst-case scenario", koska jos kaikki hyväksyis toisensa heti alkuun sellasena ku ne on, niin tässä tarinassa olis vaan 5 lukua näiden 100 sijasta. Mitä mielenkiintosta siinä olis?

Mut joo. Ne, ketkä ei sitä pysty millään sisäistämään, voi tässä vaiheessa klikata pois. Te muut, menkää seuraavaan lukuun ja nauttikaa!

xxx
sweetener22