kiss my sins away

part 38 : mamá gonzales

Unihiekat varisevat silmistäni sillä punaisella sekunnilla, kun näen Antonin äidin tuijottavan meitä terassilla. En ole koskaan ikinä hävennyt niin paljon. En uskalla sanoa mitään, tökin vain Antonia hereille.

Kestää muutaman (erittäin pitkältä tuntuvan) sekunnin, ennen kuin Anton avaa silmänsä. Hän nousee istumaan ja katsoo ensin minua, sitten äitiään ja taas minua. "Voi vittu", Anton huokaisee, rojahtaa takaisin sängylle ja laittaa tyynynsä kasvoilleen. "Huomenta mutsi", Anton huikkaa tyynyn alta.

Päässäni pyörii miljoona ajatusta. Ensinnäkin, lähdin eilen kotoa sanomatta sanaakaan. Toiseksi, paljastin Antonille olevani lestadiolainen. Kolmanneksi, en tullut takaisin kotiin. Neljänneksi, istun unihiekat silmissä miljoonaan vilttiin kääriytyneenä terassin sohvalla. Viidenneksi, Antonin äiti seisoo edessäni yhtenä kysymysmerkkinä.

Anton nostaa kätensä pää edelleen tyynyn alla ja osoittaa johonkin minun ja ei-minkään välille. "Tää täs on Saara. Saara, mutsi. Mutsi, Saara".

Hymyilen varovasti Antonin äidille ja ojennan käteni. "Moi."

Antonin äiti on edelleen todella hämmentyneen näköinen - eikä mikään ihme. Ei varmaan ihan joka päivä ole tällaista näkyä vastassa omalla terassilla (tai ainakin toivon niin). Antonin äiti kättelee minua tiukalla otteella. "Jutta, Antonin äiti. Hauska tutustua."

Hauska? Tämä on hauskasta kaukana. Aivoni meinaa sulaa muusiksi, kun minua hävettää niin paljon. Peitän häpeäni vaivaantuneella hymyllä ja koetan etsiä katseellani puhelinta. Pelkään kuollakseni, että sieltä on tullut sata puhelua äidiltä ja toiset sata isältä ja viisisataa viestiä Sirulta ja viimeinen poliisilta, joka on soitettu perääni, koska en tullut yöksi kotiin.

"Tuliks faijaki?" Anton nostaa vihdoin päänsä tyynyn alta, rikkoo sietämättömältä tuntuvan hiljaisuuden ja huokaan helpotuksesta aiheenvaihdoksesta. Nyt minun ei tarvitse enää osallistua tähän.

"Se jäi vielä Helsinkiin hoitaa pari työasiaa", Antonin äiti - tuttavallisemmin Jutta - selvittää. "Tulee huomenna."

"Ookoo", Anton tuhahtaa ja huomaa minun katselevan ympärilleni. "Sun puhelin taitaa olla sisäl."

"Ai on?"

"Sun kumppareiden vieres", Anton hymyilee ja kääntää katseensa äitiinsä. "Näitsä mutsi ne?"

Jutta katsoo minua ja hymyilee. "Jep, hitto mä meinasin saada sydänkohtauksen, ku aattelin ensiks et joku maalaistyttö on tullu tänne murhaamaan mun pojan", Jutta naurahtaa ja rentoudun vähän. "Sit te makoilittekin täälä tyytyväisen näkösinä. Ihana Anton, kun oot kasannu tän sohvankin."

"Joo nukahettii näköjää", Anton sanoo ja kääntää katseensa minuun. "Ootsä pahas pulas nyt?"

"En tiiä vielä", vastaan hiljaa ja nousen ylös. "Se selviää ku nään mun puhelimen"

Kipitän varovasti ovesta sisään kodinhoitohuoneeseen ja uskallan taas hengittää. Onneksi Antonin äiti on paljon rennomman oloinen kuin miltä ulkoisesti näyttää. Klassinen punainen huulipuna, jakkupuku ja tiukka nuttura tuo mieleen vanhanajan opettajat, jotka löivät kurittomia oppilaita karttakepillä sormille. Kävelen hitaasti eteiseen, jossa näen puhelimeni juuri siellä missä Anton sanoi sen olevan — kohta saan itsekin karttakepistä sormilleni, sillä olen luultavasti korvia myöten kusessa. Ennen kuin nostan puhelimeni maasta, katseeni osuu eteiseen ilmestyneeseen matkalaukkuun. Se ei ole mikä tahansa laukku, vaan Louis Vuittonin vetolaukku, ja sen päällä makaa Chanelin pikkulaukku. Muotilehtiä luettuani tiedän molempien laukkujen olevan vähintään kolmen tonnin arvoisia, ja tuo vastakkaisin C-kirjaimin koristeltu pikkulaukku luultavasti vielä pari tonnia enemmän. Antonin isä todella tienaa hyvin. Kumisaappaideni viereen on ilmestynyt myös kalliin näköiset nahkanilkkurit, joissa on terävät kärjet ja piikkikorot. Lehahdan punaiseksi jälleen. Oikeasti, kumpparit? Mitä vittua Saara?