kiss my sins away

part 26 : meant to be

"Mä lupaan, et käyttäydyn nyt paremmin ku viimeks, ku sä olit tääl", Anton sanoo, kun astumme ovesta sisään. Vilkaisen Antonia, jonka kasvoilla on vilpitön ilme, ihan hitsin suloinen sellainen, ja vatsaani alkaa kipristellä.

"Paras ois", vastaan rennosti ja käännän punastelevat kasvoni kohti talon seiniä. Antonin koti on nyt vielä hienompi kuin viimeksi, pahvilaatikoita on huomattavasti vähemmän nyt, koti alkaa muistuttaa enemmän sitä, että täällä asuu ihan oikeita ihmisiä. Tosin Anton on niin hyvännäköinen, ettei häntä voi edes sellaiseksi sanoa.

Yliluonnollinen kuvaisi häntä paremmin.

Antonin vanhemmat ovat olleet Norjassa jo monta päivää ja olen oikeasti niin kateellinen, että joku saa olla näin paljon yksin. Itse saan olla yksin kotona maksimissaan muutaman tunnin seurojen aikaan, ja sekin siis vain silloin jos satun olemaan kipeänä. Ja silloinkin vain erittäin hyvällä tuurilla, sillä isä yleensä pakottaa meidät lapset lähtemään seuroihin vaikka keuhkokuumeessa. Paitsi Sirun, joka saa erityisvapauksia lähes aina.

Kunnon lellipentu.

"Mitä haluisit tehä?"

Antonin kysymys tekee särön hiljaisuuteen. Kiedon kädet ympärilleni, kuume alkaa todellakin tuntua jo iholla.

"Ihan ekana mä haluisin jonku hupparin."

"Tottakai, venaa", Anton sanoo ja lähtee juoksemaan portaita ylös. Kävelen sillä aikaa olohuoneeseen enkä voi lakata ihailemasta sen upeutta. Iso vaalea divaanisohva ja kaunis puinen sohvapöytä, joka näyttää joltain todella kalliilta antiikilta, olohuone muutenkin on täydellinen yhdistelmä modernia yksinkertaisuutta sekä rosoisia pintoja. Heillä on oltava joku oma sisustussuunnittelija tai Antonin äiti on itse ammattilainen, varmaan onkin. Matto varpaiden alla tuntuu käsittämättömän pehmeältä, niin pehmeältä, että siihen voisi käpertyä nukkumaan ja saisin siinä silti paremmat yöunet kuin omassa sängyssäni.

Anton tulee alakertaan ja ojentaa tutun harmaan Thrasherin hupparin.

"Laita tää, näytit viimekski nii söpölt siinä."

Antonin sanat saa niskani kuumottamaan, varsinkin kun siihen yhdistää tuon vinon hymyn ja äänen käheyden, joka nyt flunssaisena on vieläkin houkuttelevampi. Peittääkseni punertuvat poskeni, sujautan pikaisesti hupparin villapaitani päälle.

Huppu asettuu päähäni päin helvettiä. Vinosti niin, että toinen silmäni jää piiloon, ja se saa Antonin huulilta purkautumaan spontaanin naurun.

"Mä en kestä sua", Anton virnistää suloisesti ja asettelee hupun suoraan. Hän pitää molemmilla käsillään hupusta hellästi kiinni ja katsoo minua hymyillen.

Yhtäkkiä minua alkaa taas jännittää vähän enemmän.

"En mäkää sua", vastaan rauhallisesti, vaikka perhoset vatsassani meinaa tukehduttaa minut lepattavilla siivillään.

"Cutiepie", Anton sanoo taas, tökkää sormella nenääni ja hymyilee. "Kerro nyt mitä sä haluisit oikeesti tehä?"

Pää lyö ihan tyhjää.

"Näytä mulle miten Anton Gonzales viettää sairaslomaa", sanon sitten.

"Alright!"

Anton vetää minut perässään keittiöön, katselen hänen selkäänsä ja sydämeni jättää lyöntejä välistä. Se jättää niitä aina, kun mietin miten hyvännäköinen Anton oikeasti on.

Nuo ihanat ruskeat pörröhiukset ja tummat silmät täynnä seikkailunhalua. Hänen koko olemuksensa hehkuu itsevarmuutta, jota en ole tämän kylän pojilla juuri nähnyt, ja se tekee Antonista vieläkin komeamman.