kiss my sins away

part 30 : kaunotar ja kulkuri

"Oikeesti?"

Katson Antonia ihmeissäni. Masennus? Antonilla?

"Jep."

"Saanko kysyä että minkä takia? Susta ei koskaan uskois."

"Siihen on monta syytä ja toisaalta ei mitään syytä. Se vaan on", Anton sanoo ja vetää henkoset tupakastaan. Hän nyppii kivessä olevaa sammalta hermostuneena. En ole ikinä tavannut ketään, kenellä olisi diagnosoitu masennus. Tai paniikkihäiriö. Toisaalta enhän minä sitä Antonistakaan päällepäin huomaisi.

"Oon tosi pahoillani", sanon hiljaa ja tartun häntä kädestä.

"En mä tarvi säälii."

"En mä säälikkään", vastaan teatraalisen koppavaan sävyyn, saaden Antonin naurahtamaan.

"No hyvä."

Näen metsän läpi, kun pihallamme ajovalot syttyvät päälle ja auto lähtee liikkeelle. "Maahan!" sihahdan Antonille ja vedän hänet perässäni kiven taakse.

"Sähän puhut mulle niinku koiralle", Anton sanoo huvittuneena.

"Etkö sä vähä sellanen oo?"

"Ai ku oon nii uhkaava ja haisen pahalle?"

"Ei", vastaan. "Oot söpö ja pörrönen."

Anton kohottaa kulmiaan. "Kuulinko mä oikein, et Saaran suusta pääs vihdoin kehu?"

"Kuulit omias", tuhahdan. "Kulkukoira sä oot."

"Ollaan vähä niinku kaunotar ja kulkuri", Anton tarkentaa. "Sä oot tollanen hieno leidi ja mä kulkukoira kaupungista."

Milli keskeyttää meidät lipaisemalla Antonin kasvoja häntä heiluen ja Anton antaa sille rapsutuksia molemmin käsin korvien taakse. Milli murahtaa tyytyväisenä ja kierähtää maahan selälleen, jotta Anton voi silittää sitä mahasta.

"Sait Millistä uuden parhaan kaverin", sanon ylpeänä.

"Mahtavaa", Anton sanoo ja hymyilee. "Parhaiden kavereiden pitää nähä tyylii joka päivä eiks nii?"

"Joo, mä päästän Millin aina illalla irti nii voitte nähä täällä."

"Tykkään kyl enemmän siit tyypistä joka pitää täst hihnasta kii", Anton sanoo ja silittää kättäni. Puna leviää välittömästi kasvoilleni. Kurkkaan kiven takaa ja auton valot on hävinneet näkyvistä. Yritän nousta ylös, kun Anton tarttuu minua kädestä. "Et lähtis viel", Anton pyytää.

"Mun on pakko", vastaan hiljaa.

"Miks?"

"On vaan", vastaan ympäripyöreästi.

Antonin kulmat kurtistuu. "Kerro nyt, onks sun vanhemmat oikeesti nii vanhoillisii tai jotai?"

Pala nousee kurkkuuni. Vanhoillisia. Vanhoillislestadiolaisia. En osaa sanoa mitään, joten päädyn vain kohauttamaan olkiani.

"Miks sä tottelet niit?" Anton kysyy. "Miks se ois nii paha juttu jos ne tietäis? Ei tarvis tällee hiippailla."

"Älä—"

"Eiku oikeesti, kerro mulle."

"Et sä ymmärtäis", vastaan hiljaa ja nypin sormikkaiden kärkiä hermostuneena yhtäkkiseen aiheenvaihdokseen ja Antonin hyökkäävään äänensävyyn.

"Miten mä voin ees yrittää ymmärtää ku et kerro itestäs mitää", Anton sanoo nuivasti. Pala kurkussani kasvaa Antonin äänensävyn takia enkä saa sanaa suustani. "Haluisin oikeesti tutustuu suhun, mut teet täst ihan vitun hankalaa", Anton jatkaa huokaisten.

"En mä — en mä tahallani", saan sanotuksi.

"Ei silt vaikuta", Anton tuhahtaa, nousee ylös ja sytyttää röökin. "En saa sust niinku mitää irti."

Miksi hänestä tuli taas tuollainen? Tunnelma on yhtä ahdistava ja painostava, kuin silloin lukion bileiden jälkeen. En uskalla edes katsoa Antonia enää silmiin.

"Mitä sä niinku haluut musta?" Anton sanoo ja korottaa ääntään.

"Älä huuda", kuiskaan katse edelleen käsissäni.

"Eiku kerro, mitä sä haluut musta? Haluut vaa säätää mun kaa? Et tuon sulle röökii?" Anton kysyy terävällä äänensävyllä. Ei, ei, ei. Yritän pitää itseni kasassa, etten alkaisi itkeä. Pala kurkussani estää sanomasta sanaakaan. Yritän pudistaa päätäni, mutta olen aivan liian kankea siihenkin.

"Just", Anton tuhahtaa ja kaivaa taskustaan röökiaskin ja läjäyttää sen käsiini. "Ole hyvä", Anton sanoo ja kääntyy poispäin. "Koodaa mulle sit ku haluut oikeesti tutustuu. Moikka."

Kyyneleet kirpoavat silmiini, kun katson Antonin ääriviivojen häviävän metsän pimeyteen. Kyynel putoaa poskelleni. Vielä hetki sitten istuimme tässä kivellä intohimoisesti suudellen ja nyt olen taas yksin. Ei lestadiolaistyttö tuollaista miestä kuitenkaan saa, sisäinen ääneni nauraa räkäisesti raastaen sisintäni vereslihalle. Vedän Millin mukanani takaisin tielle ja lähdemme juoksemaan kohti kotia.

Kotona menen samantien huoneeseeni peiton alle. Kyyneleet virtaavat poskillani ja pala kurkussani kasvaa sietämättömäksi. Miksi Anton oli niin inhottava? Miksi en osaa kertoa hänelle itsestäni? Miksi olen näin idiootti? Haluaisin hakata pääni seinän läpi.

Menetän Antonin joka tapauksessa. Ei hän jaksa katsella minua - olin lestadiolainen tai en. Ei kukaan tällaista kävelevää kaaosta jaksa.

Kuulen renkaiden kirskunnan kivikkoisella tiellä. Nousen sängystä ja hiivin Samuelin tyhjillään olevaan huoneeseen katsomaan ikkunasta. Tuttu auto ajaa Antonin pihaan ja näen Jessen ja Villen tulevan autosta ulos. Tupakat syttyvät ja Anton tulee ovesta ulos kirkas pullo kädessään. Tuli parempaa tekemistä, Anton sanoi minulle, kun halusi nähdä minut ryyppäämisen sijaan. Nyt sain hänet sitten kuitenkin ryyppäämään. Avaan varovasti ikkunan ja kuulen naurunremakan pihalta. Autosta kompuroi ulos vielä humalainen tyttö, joka hyppää samantien Antonin kaulaan vaaleat hiukset hulmuten. Anton halaa tyttöä takaisin ja ojentaa tytölle huikan kirkkaasta pullostaan. Tyttö ottaa pitkän kulauksen ja Anton tuulettaa vieressä ylpeänä. Tyttö kääntyy hoiperrellen ja kurkkuani kuristaa kovempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Henna.

Kuulen ikkunasta Hennan sammaltavan äänen ja Antonin naurun. Anton nappaa Hennan kainaloonsa ja pitää häntä pystyssä. He polttavat vuorotellen yhteistä tupakkaa, Anton antaa Hennalle savuja ja tilanne näyttää niin intiimiltä etten kestä katsoa. Suljen ikkunan ja kääriydyn ikkunan alle seinää vasten. Taskussani pullottaa Antonin minulle heittämä röökiaski ja itkuni vain yltyy.

Tunnen oloni rumaksi ja mitättömäksi olioksi, jolla ei ole mitään arvoa tässä maailmassa. Oot vaan huora, joka haluaa säätää ja pummia tupakkaa, sisäinen ääni huutaa. Tottakai Anton on mielummin sellaisen kanssa, kenen ei tarvitse salailla toisen olemassaoloa. Sellaisen, joka voi ihan hyvin perjantai-iltana julkisesti mennä vetämään kännit. Sellaisen, joka on vielä kaiken lisäksi sattuu olemaan upea, tiimalasivartaloinen blondi.

Jokainen kropassa oleva soluni räjähtää pienenpieniksi kappaleiksi. Haukon henkeä ja pää tuntuu puristavalta. Mieleni on tällä hetkellä kuin synkkä metsä, johon ei tule valonpilkahdusta mistään suunnasta. Olen niin eksyksissä, vailla mitään suuntaa. Yritän ajatella Antonin hengitysharjoitusta, mutta Antonin ajatteleminen vain pahentaa asiaa. Puristan silmäni tiukasti kiinni ja painan käsilläni päätäni. Koko kroppani tärisee ja olo on klaustrofobinen, kuin minut olisi suljettu pieneen arkkuun ja ulkopuolella paholaiset naulaisivat kantta kiinni. Ääni sisälläni humisee aavemaisesti. Siitäs sait, ihan oikein sulle huora, et ansaitse ketään. Päässäni sumenee ja aika tuntuu pysähtyvän.

"Kaikki on hyvin", kuulen tutun äänen viereltäni ja turvallinen käsi vetää minut kainaloonsa.

Enkeli.

Enkeli nimeltä Siru.