kiss my sins away

part 2 : punaiset huulet

Astun ovesta pihalle ja yritän parhaani mukaan tiirailla naapurin suuntaan. Muutama muukin utelias silmäpari on kääntänyt katseensa uutta taloa kohti.

"Onko ne uskovaisia?"

"Äiti, onko tolla tätillä huulipunaa?"

"Onko niillä lapsia?"

"Saadaanko uusia kavereita?"

"Äiti, miks tolla naisella on tollaset punaset huulet?"

"Ketä noi on?"

Kuuntelen perheen pienimpien uusista naapureista aiheutuvaa puhetulvaa samalla, kun nostan lapsia yksi kerrallaan autoon. Yritän samalla vilkuilla nähdäkseni sen huonosti käyttäytyvän tennaripojan, mutta tuloksetta — näen edelleen vain pelkät kengänpohjat. Isä ja äiti katsovat huolestuneena toisiaan, heidän toiveensa lestadiolaisista naapureista on nyt tuhoutuneet ja tilalle on tullut huoli. Huoli siitä, että uusilla naapureilla on meihin huono vaikutus.

Vedän automme liukuoven kiinni ja istun etupenkille, mutta kuulen vielä äidin ja isän keskustelun auton ulkopuolella.

"Kuulin töissä, että ne muutti tänne Helsingistä, perheen isä sai täältä rakennustehtaan johtajan pestin. Aika rikkaita ovat."

"Ei taida olla uskovaisia?"

"Joo, ei ole."

Villi sieluni hyppii tasajalkaa ja joudun puristamaan suutani kiinni, etten alkaisi hymyillä. Minua on toden teolla alkanut kyllästyttää samat naamat, joten ihanaa kun Niemiharjulla vihdoin ja viimein tapahtuu jotain jännittävää, ihan hullua. Äiti tulee autoon sisään ja isä lähtee töihin omalla autollaan. En puhu matkalla mitään, näen vain sivusilmällä äidin huolestuneet kasvot, hän ei ole tilanteesta ihan yhtä innoissaan.

Arvatenkin.

"Perjantaina on Rauhanyhdistyksen myyjäiset ja lupasin, että tehdään sinne mokkapaloja", äiti avaa suunsa koulun pihalla.

"Taasko?" mutisen hiljaa.

Vihaan leipomista. Vihaan seuroja ja vihaan myyjäisiä.

"Joo, saat Sirun kanssa leipoa ne."

"Jaahas."

"Hei, ei tuollaista asennetta nyt", äiti toruu. "Ja tuut sitten kotiin viimestään kaheksalta, onko selvä?"

"Joo joo", myönnyn ja kiroilen mielessäni. Olen niin helvetin kyllästynyt elämääni.

Nousen autosta ja kävelen kohti Niemiharjun surullisenkuuluisaa lukiota. Näen muutaman meidän luokkalaisen tupakkanurkalla ja huomaan haaveilevani siitä, että olisin siellä myös. Hitto, tällaiset hektiset aamut ennen koulupäivää vaatisi aina tuollaisen yhden pienen rauhoittavan tupakkahetken.

"Saaraaaa!" kuulen takaani iloisen äänen, paras ystäväni hyppää kaulaani ja mielialani nousee samantien. "Miten menee!"

Naurattaa. Minttu on ihana.

"Ihan hullunmyllyä koko aamu", vastaan haukotellen. "Mut arvaa mitä? Me nähtiin nyt vihdoin ne meidän naapurit."

"Eikä!" Mintun kasvoille leviää innostunut hymy. "No, oliko uskovaisia?"

"Ei taida olla", paljastan.

"Mitä! Vähä jännää! Oliko niillä lapsia?"

"En tiiä", vastaan ja hämmennyn itsekin. Yleensä kerron Mintulle ihan kaiken, olemme muutenkin arvuutelleet koko kevään uusia naapureita ja kaikkea siihen liittyvää, mutta tällä kertaa haluan jostain syystä pitää tiedon siitä tennaripojasta itselläni.

"No mut vähänkö jännää! Mennäänkö vakoilemaan niitä illalla?" Minttu ehdottaa ääntään teatraalisesti madaltaen, hän selvästi on innostunut salaisesta tehtävästä.

Itse en ole, enkä edes tiedä miksi.

"Mun pitää olla jo kasilta kotona lukemassa iltasatua", sanon sitten.

"Taas?" Minttu huokaa ja pettyy silminnähden. "Sano sun äitille et meidän pitää tarkistaa et teidän pihamaalla ei asu ketää friikkejä. Se on yhteiseks hyväks, oikeesti."

Nauran Mintun dramaattisuudelle. Minttu on onnekas, sillä vaikka hekin ovat lestadiolaisia, niin heidän perheessään on vain kaksi lasta. Neljä vuotta vanhempi isoveli Marius, joka ei edes asu enää kotona. Koko asia on aina ollut meille vähän kiusallinen, sillä Marius ei omasta tahdostaan asu muualla. Hän alkoi käyttäytyä huonosti vuosia sitten, minkä johdosta heidän isänsä heitti hänet lopulta pois kotoa. Eikä Minttu puhu veljestään juuri koskaan, ihan kuin Mariusta ei olisi ollut koskaan olemassakaan.

Se on niin kummallista, oikeasti.

Sen lisäksi heidän äitinsä on aina ollut jotenkin apaattinen ja masentunut, olen päätellyt sen johtuvan pienestä lapsiluvusta. Hän olisi taatusti halunnut enemmän lapsia, mutta nyt heillä on vain yksi lapsi, kun Mariuskaan ei ole käynyt kotona viiteen vuoteen.

Kävelemme kohti enkun tuntia jutellen niitä näitä. Minttu oli eilen nähnyt Demi-lehdessä jonkun Maybellinen nuden huulipunan, mitä hän haluaisi ehkä kokeilla. Salaa tietenkin, kumpikaan meistä ei meikkaa. Silloin tällöin katselen YouTubesta meikkivideoita ja haluaisin kokeilla, mutta siitä syntyisi kolmas maailmansota kotona. Lestadiolaiset ei meikkaa, piste. Olemme kauniita niin kuin Jumala on meidät luonut, blaa blaa blaa.

"Good morning everyone!" englannin opettaja astelee luokkaan käsiään suurieleisesti heilutellen. "Today we will practice your communication skills, so take a partner—"

Tarraan Mintun kädestä samantien kiinni ja hän tekee samoin, niin kuin olemme tehneet ensimmäiseltä luokalta lähtien, ettemme vain joudu vahingossakaan kenenkään muun pariksi. Se ei kyllä ole mahdollista, sillä kaikki tietää meidän olevan erottamattomia.

Tuntia on kulunut 20 minuuttia, kun juomani aamukahvi alkaa pyrkiä ulos ja kohotan käteni ilmaan.

"Saara?"

"Can I go to the bathroom, please?"

"Of course", opettaja hymyilee kohteliaisuudelleni. Kaikki muut vain huikkaa käyn veskissä tai vastaavaa, mutta mielestäni on kiva olla kohtelias.

Kävelen vessaa kohti, kun kuulen portaikossa puhetta. Höristän korviani ja menen lähemmäksi. "Sun arvosanoissa ei ole kauheasti kehuttavaa. Uskotko, että pystyt nostamaan arvosanoja täällä?" kuulen meidän koulun rehtorin sanovan.

"Joo kai", kuuluu matala ja aavistuksen käheä miehen ääni.

"Sun täytyy oikeasti panostaa. Me ei hyväksytä samanlaista riehumista täällä", rehtori sanoo vakavana. "Helsingissä se saattaa olla ok, mutta täällä meillä on nollatoleranssi väkivallan suhteen."

"Se jäbä ansaitsi sen kyl", poika vastaa ensin ivalliseen sävyyn nauraen, mutta vakavoituu sitten. "Mä en haluu joutuu erotetuks uudestaan, mä vannon."

Olen kuulevinani rehtorin huokaavan turhautuneena. "Pidän sua silmällä."

"Pidä vaan", poika sanoo leperrellen, ihan kuin reksi olisi kuka tahansa nuori nainen, jonka hän haluaa iskeä, voi luoja.

Kuulen viimein sen rehtorin raskaan huokauksen, eikä mikään ihme. "No tervetuloa Niemiharjun lukioon, Anton!"

Lakkaan hengittämästä, kun kuulen tutun nimen.

Ei hitto. Tuo käheä-ääninen poika on se meidän uusi naapuri.