kiss my sins away

part 95 : vihdoin ja viimein

A/N: Tää luku oli mulle tosi raskasta kirjottaa ja oon ihan tietosesti lykänny tähän asiaan paneutumista, koska tää aihe on tosi henkilökohtanen mulle itelle. On ollu oikeesti työn takana päästä oikeeseen tunnetilaan tätä varten, koska mun on pitäny vähän availla samalla myös omia vanhoja haavoja ja elää niitä tunteita uudestaan. Mutta tässä tää nyt olis, on perkele ainaki sydänverellä kirjotettu, haha.

Tää on tän kirjan viimeinen osa. Kiitos maailman eniten ku luitte ja elitte mun mukana tätä tarinaa <3

xx
sweetener22

-
S A A R A
-

Olen aina ollut katkera siitä, että äidillä on ollut niin kiire. Niin kiire, ettei hän ole ehtinyt tutustua minuun ja sen takia olen katkeroitunut.

Mutta nyt tajuan sen, etten minä ole yhtään sen parempi. En minäkään ole yrittänyt tutustunut äitiin.

Ajattelin naiivisti, että olen vain yksi yhdestätoista eikä äidillä millään riitä aikaa meille kaikille. Vasta nyt tajuan kehittäneeni nämä ajatukset omassa päässäni. Ei se ole niin. Kyllä hänellä olisi ollut aikaa, jos olisin itse sitä pyytänyt. Ei äiti tahallaan ole pitänyt minua etäällä, itse työnsin itseni pois hänen luotaan omien salaisuuksieni kanssa. Olen ihan itse katkerasti alistunut kohtalooni apuäitinä, vaikka olisin voinut brändätä itseni eri nimikkeellä. Olisin voinut olla apuäidin sijasta äidin paras ystävä. Sellainen paras ystävä, joka auttaa mielellään, koska äidin tiskatessa voisin seistä hänen vierellään kuivaamassa puhtaita astioita ja kertoa samalla kuulumisia. Kertoa salaisuuksia ja juoruilla. Luoda sen äiti-tytär-suhteen, jota ajattelin etten koskaan saisi. Ei se ole pelkästään äidin työ. It takes two to tango.

Ei minun olisi tarvinnut olla katkera siitä, etten saanut elää sellaista lapsuutta kuin kaikki muut. Sain kuitenkin niin paljon muuta, josta en ole osannut olla kiitollinen. Sain katon pääni päälle ja monta niin kovin rakasta sisarusta. Vaikka yksitoista on todella suuri luku, se ei ole liian suuri. Se on meidän perheen luku. Nyt ihmettelen, miten ikimaailmassa olen edes keksinyt olla siitä katkera. Ei suuri perhe ole huono asia. Se on järjettömän suuri rikkaus, jota minun pitäisi vaalia ylpeydellä.

Ja olen niin kiitollinen äidille kaikesta. Kaikesta lapsuuden hyvistä muistoista, trampoliinikilpailuista, suviseuramatkoista, takapihan eväsretkistä. Ja kaikista eniten olen kiitollinen siitä, että äiti antoi Antonille mahdollisuuden.

Tuntuu ihan hullulta, että pelkäsin kuollakseni Antonin esittelemistä äidille. Jos olisin tutustunut äitiin oikeasti, olisin tiennyt ettei epäuskovainen poikaystävä äitiä haittaa. Jos olisin istunut äidin kanssa alas jo vuosia sitten juttelemaan aiheesta, olisin tiennyt äidin arvostavan enemmän sitä, millainen ihminen on sisältä. Sillä ei ole väliä, millaisesta perheestä tulee. Pelkästään sillä millaiseksi elämä on muovannut ihmisen. Lähtökohdilla ei ole mitään väliä.

Tunnen oloni idiootiksi, kun en ole tajunnut aiemmin. En ole tajunnut, että kaikki ne naljailut Otosta ja meidän tulevaisuudesta on johtunut siitä, ettei äiti tiennyt. Hän ei tiennyt, etten halua sitä. Hän oletti niin, koska en ole oikeastaan ikinä kiistänyt asiaa. Olen vain kiusaantuneena hymyillyt, joten äiti ja isä luulivat sen olevan sitä mitä haluankin. En voi siitä heitä syyttää, etten ole uskaltanut sanoa ääneen etten halua seurustella lestadiolaisen kanssa. Tottakai he olettavat minun haluavan samaa kuin he, kuten jokainen vanhempi. Se on ikävä kyllä perusoletuksena lestadiolaisessa perheessä, että jälkikasvu haluaa myös suuren perheen ja omakotitalon. Jos olisin rohkeasti uskaltanut kertoa etten halua sellaista, ei minun olisi tarvinnut ahdistua siitä alunperinkään.