kiss my sins away

part 61 : helsinki

"Onko kaikki nyt varmasti mukana? Lompakot? Puhelimet? Hammasharjat?" Jutta luettelee auton etupenkiltä.

"On on, relaa", Anton sanoo letkeästi, mutta tuplatsekkaa kuitenkin vielä, että kaikki on pakattu mukaan.

Auto on pysäköity juna-asemalle. En voi uskoa tätä todeksi, että olen oikeasti lähdössä Helsinkiin. En ole ikinä edes käynyt Helsingin keskustassa, ja nyt olen muuttamassa sinne kahdeksi kuukaudeksi. Anton sai hoidettua asiat niin, että myös minä pääsen rakennustyömaalle siivoojaksi ja koko asian ajatteleminen saa vatsani myllertämään. En ole ikinä eläissäni tehnyt mitään näin hullua.

"Saaralla myös kaikki tarvittava?" Jutta kurkkaa aurinkolasiensa alta. Nyökkään, vaikka minulla ei kyllä oikeasti ole juuri mitään mukana. Lähtö tuli melko yllättäen. En tietyistä syistä ole pystynyt käymään kotona hakemassa vaatteita, joten minulla on mukanani vain yksi ylimääräinen kollaripaita joka oli jäänyt Antonille, muutamat marketista ostamani alushousut (ensimmäisenä käyn ostamassa sellaisia, jotka ei ole tällaisia seksintappaja-mummoalkkareita), sekä päälläni olevat vaatteet eli Oonalta lainaamani pastellinkeltainen jättihuppari, farkkushortsit ja vanssit.

Jätän tämän tuppukylän pölyt taakseni ja astun mukavuusalueeni ulkopuolelle. Vielä pari päivää sitten luulin, että elämäni on nyt kokonaan pilalla, mutta nyt olenkin lähdössä uuteen seikkailuun.

"Pitäkää huoli toisistanne", Jutta sanoo kyyneleet silmissä, kun hän halaa meitä molempia. "Ja laittakaa heti viestiä, ku ootte perillä."

"Joo joo", Anton sopertaa. Hänelle ei tee edes tiukkaa olla erossa vanhemmistaan, hehän ovat jatkuvasti muutenkin työmatkoilla. Itse olen ollut perheestäni erossa vain pari päivää; nämä kaksi edellistä. Ja nyt tulen olemaan 2 kuukautta poissa, jos nyt tämän reissun jälkeenkään olen sinne tervetullut.

***

Astumme junaan ja löydämme oikeat paikat. Matka kestää 4 tuntia. Minua jännitti niin paljon, etten juuri nukkunut koko viime yönä, joten ajattelin hyödyntää junamatkaan kuluvat tunnit nukkumiseen.

"Mikä fiilis?" Anton kysyy, kun hän saa matkatavarat aseteltua ylähyllylle ja istuutuu viereeni.

"Vähä surettaa."

"Uskon", Anton vastaa ja tarttuu käteeni. "Koita jättää sun huolet tänne, mä lupaan tehdä sun kesäst ikimuistosen."

Vastaan hymyllä. Onneksi minun ei tarvitse tehdä tätä yksin. Katselen ikkunasta ulos, kun junakiskot lähtevät liikkeelle ja mietin Sirua. Kävin eilen hyvästelemässä hänet, joka oli päättänyt vaihtaa suremiseen käyttämänsä energian sittenkin minun vihaamiseen.

"Et sä voi lähtee", hän huusi minulle.

"Mun on ihan pakko, ei mulla oo muutakaan."

"Sä voit jäädä tänne asumaan."

"Ai tähän 13-neliöiseen yksiöön? Neljä ja puoli neliötä per henkilö?"

"Et sä voi lähtee ja jättää mua tänne", hän nyyhkytti.

"Anna anteeks", vastasin ja halasin siskoani. Hän ei halannut takaisin. Tuntuu pahalta, mutta tiedän että hän lähtisi itsekin, jos olisi minä. Enkä minäkään lähtisi, ellei Anton lähtisi.

Kirjoitin vanhemmille kirjeen, jossa kerroin lähteväni kesäksi pois. Kirjoitin siihen, että olen surullinen tapahtuneesta, ja että toivottavasti edes joku päivä olisin tervetullut takaisin kotiin. Käskin heidän antaa pusut puolestani kaikille sisaruksilleni ja että minulla on ikävä heitä. Pudotin kirjeen postiluukkuumme juuri ennen kun ajoimme asemalle.