kiss my sins away

part 22 : sä et tiedä kaikkea

"Anteeks mitä?" Anton nostaa päänsä käsiensä lomasta ja näyttää todella hämmentyneeltä. "Alle sadan metrin päässä? Siis mitä?"

"Jep", vastaan ja yritän hänen ilmeistään saada selville, mitä hän on asiasta mieltä. Anton kääntää katseensa minuun ja kurtistelee kulmiaan.

"Siis ooks asunu koko tän ajan mun naapuris?"

Antonin äänensävy on kova, joten päädyn vain nyökkäämään nolona.

"Mitä vittua? Miks et oo kertonu?"

"Ei oo tullut tilaisuutta", vastaan hiljaa. "Ja — no, mua hävetti."

"Miks ihmees?"

Nyprään Antonilta lainatun takin vetoketjua sormissani pohtien kaikkia vaihtoehtoisia vastauksia tuohon kysymykseen. "En mä — en mä halunnu, et alat kohdella mua erilailla", mutisen sitten miettien jättimäistä perhettäni. "Sä et tiedä kaikkea."

Anton ei sano mitään. Hän sytyttää tupakan ja tarjoaa myös minulle. Hetken aikaa vain kuuntelen Antonin hengitystä, yrittäen tasata omaani. "Et säkään tiedä musta kaikkea", Anton sanoo lopulta ja näyttää ahdistuneelta. "Jos tietäisit nii et ois tääl."

"Samat sanat."

Anton katsoo minuun ja hymyilee, kunnes alkaa taas hypistellä farkkujeni rispaantuneita reikiä, mikä saa surkean sydämeni jättämään lyönnin välistä.

"Olin ihan vitun vihanen mun porukoille siit et muutettiin tänne", Anton kertoo apeana. "Ihan vitun kauas mun koko elämäst minkä olin rakentanu Stadiin. Kukaan frendi ei tuu käymään tääl, ei ne ees hitto tiiä mis Niemiharju on."

Kuulen Antonin äänestä syvän ahdistuksen. Vaikka en ole koskaan asunut muualla, niin ymmärrän häntä täysin, ainakin tunnetasolla. "Onko sulla ikävä sinne?" kysyn varovasti.

"Joka päivä", Anton huokaa.

Alkaa taas hävettää, että olen yksi tämän paskapaikkakunnan asukkaista, jonne Anton on pakotettu muuttamaan. Hän on minun kanssani täällä vain siksi, koska hänellä ei ole parempaakaan tekemistä, ihan varmasti. Jos Anton saisi päättää, hän olisi varmaan jossain Helsingin puistossa vetämässä kännejä ja pussailemassa sitä täydellistä Rosa Lehtoa, eikä istumassa metsän keskellä laavussa jonkun luuserin kanssa.

"Oon tosi pahoillani", saan sanotuksi.

Mieleeni muistuu taas Antonin Hennalle lähettämät viestit. Eei vittu, nyt vituttaa et lähin menee, Anton laittoi Hennalle kun joutui kännisekoiluni takia missaamaan niiden pissisten tanssiesityksen. En ikinä voisi päihittää täydellistä Hennaa. Anton keskeyttää pohdintani, kun hän alkaa silittelemään polveani ihoa reiän läpi ja koko vartaloni menee kananlihalle.

"Mä sanoin et mä olin vihanen niille", Anton sanoo korostaen mennyttä aikamuotoa. "Sit mä tutustuin suhun."

Katson Antonia silmiin. Sydämeni jättää ainakin 5 lyöntiä välistä, tunnen punastumisen korvissa asti ja meinaan sulaa siihen paikkaan.

"Du bist wunderschön, weißt du das?" Anton sanoo täydellisellä ääntämisellä jälleen ja sisälläni muljahtaa.

Varsinkin silloin, kun hän liu'uttaa kättään sisäreiteni puolelle ja silittää farkkuni kangasta, iho sen alla nousee välittömästi kananlihalle. Istumme vain ihan hiljaa vierekkäin nojaten laavun seinään, ihan kuin silloin lukion bileiden jälkeen, ennen kun mitään pahaa tapahtui.

"Venaa, mä luon vähä tunnelmaa", Anton sanoo yhtäkkiä ja alkaa sytyttää tuikkukynttilää. En voi olla hymyilemättä, kun näen kynttilän valon kajastuksesta Antonin kasvot, nuo tummat silmät, mitkä on niin kauniit ja vilpittömät, ja sillä hetkellä päätän uskoa itseeni. Aivan sama, vaikka hän jotain olisikin Hennan kanssa tehnyt. Se on aivan sama, koska nyt Anton on täällä. Minun kanssani. Kahdestaan. Kynttilänvalossa.