kiss my sins away

part 60 : luonnollista charmia

Seisomme Elisan talon edessä olevalla tiellä Antonin kanssa. Antonin isä tulee pian hakemaan meidät. Jatkoimme biletystä vielä pari tuntia, jona aikana kerkesin juoda itseni vuosisadan kovimpaan kaatokänniin. Pelasimme juomapeliä ja sen ohella otin vielä välillä huikkaa Elisan taskumatista. Loppupeleissä kun olin juonut hieman liikaa, käsky lähteä lepäämään tuli siitä, kun olin oksentaa Oonan mekolle. Onneksi Oona ehti työntää minut sivuun ja tyhjensin vatsalaukkuni klassisesti nurmikolle. Elisan taskumatin varastaminen ei ollut ehkä niitä kaikkein viisaimpia ideoitani. Yritin liikaa turruttaa suruani sen avulla, mutta Elisa oli väärässä. Ei tequila poista murheita, se tuo yhden lisää. Ja se on tämä paha olo.

Olen oksentamisesta huolimatta vieläkin todella vahvassa humalassa ja yritän kävellä keskellä tietä olevia valkoisia viivoja pitkin. Yritän hypätä seuraavaan valkoiseen viivaan, mutta yllätyksekseni se onkin parin metrin päässä. Ihmettelen suuresti miten tämä ei nyt ihan onnistu, osallistuinhan ala-asteen yleisurheilukisoissa pituushyppykilpailuun. Tulin toiseksi. Minttu voitti.

Minttu voittaa aina.

"Mua niin hävettää et sun faija tulee hakee", sanon ääni sammaltaen.

"Faija?" Anton tirskahtaa. "Et sä ikinä käytä tota sanaa."

"Mut sä sanot aina faija nii se on faija sit mullekki."

"Jaahas", Anton sanoo ja yrittää pitää pokkaa.

Yritän hypätä uudestaan. Ei onnistu vieläkään. Mekon takamus on nurmikolla makoilusta vihreä ja hiukseni on ihan pörrössä, kun Oona piti niistä kiinni oksentaessani sisuskalujani ulos. Ja Antonin isä tulee näkemään minut tässä kunnossa. En ole tavannut Antonin isää kuin kerran aamupalapöydässä, joten teen nyt erittäin hehkeän vaikutuksen häneen nurmikkoperseineni.

"Mitä sä niinku yrität?"

"Pituushyppään."

"Hyvin menee, babe", Anton virnistää. Hän näyttää seksikkäältä. Ainahan hän näyttää, mutta nyt varsinkin ja tajuan haluavani häntä erittäin paljon. Syöksyn hänen kaulaansa ja hivutan käteni hänen niskahiuksiinsa.

"No hei söpöliini", Anton sanoo hymyillen. Tuijotan hänen huuliaan ja yritän lähestyä suudellakseni häntä. "Anteeksi nyt vain neiti—", Anton sanoo selkeästi artikuloiden ja työntää minua varovaisesti kauemmaksi. "—mutta te olette tiedottomassa tilassa."

"Tiedostan kyllä ihan täydellisesti, et haluan sua", mutisen huulet mutrussa.

"Oota nyt et päästään himaan", hän virnistää. "Vai haluuks second roundin täs keskel tietä?"

"Haluun."

Anton irroittaa otteensa ja perääntyy niskaansa hieroen. Jään seisomaan keskelle tietä kädet vailla tekemistä. Alahuuleni vääntyy mutrulle ja yritän viestiä olemuksellani, että nyt Anton teit virheen. Olen vastustamaton (tai siltä minusta ainakin tuntuu) enkä kestä nyt yhtään, jos en saa huomiota. Juuri kun olen masentua kuoliaaksi saamistani pakeista, Anton vetääkin minut suudelmaan. Sen aiheuttama kiihko on repiä minut kappaleiksi. Voihkaisen, kun kielemme kohtaavat liian pitkän ajan jälkeen ja Antonin suussa maistuva kalja humalluttaa minua entisestään. Olen rypenyt surussa ja itsesäälissä viimeiset 2 viikkoa, etten edes muistanut enää kuinka ihanalta tuon miehen kosketus tuntuu ja kuinka paljon tämä intohimo toista kohtaan antaakaan elinvoimaa. Anton on ollut niin ymmärtäväinen minua kohtaan, kunnon ritari, enkä minä ole antanut hänelle ansaitsemaansa huomiota. Nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti, kun hän sanoi ikävöivänsä minua. Minullakin on ikävä itseäni. Sitä iloista, elinvoimaista nuorta naista, joka iloitsi uusista pörröaamutossuista. Olen ollut viime aikoina niin omissa maailmoissani, että on suoranainen ihme ettei hän ole jo lähtenyt menemään.