kiss my sins away

part 77 : yks yhdestätoista

"Onks sul nyt varmasti hyvä olla? Tarviitko viel jotain?"

"Eiköhän tässä oo jo tarpeeks", vastaan hymyillen.

Arvatkaa mitä? Olen jumissa.

Olen jumissa olohuoneen sohvalla peittoon burritoksi käärittynä. Anton kantoi minut kynnyksen yli kuin morsiamen häiden jälkeen ja parkkeerasi minut tähän. Hän kääri minut peittoon ja en kuulemma saa liikkua, ennen kun hän antaa siihen luvan. Olen istunut tässä kaksi tuntia yhtä vessataukoa lukuun ottamatta. Ihan ensiksi hän kipaisi kahvilasta uuden kahvimaun testiin, joka on herkullinen jääkahvi kermavaahdolla, suklaakastikkeella ja suklaamurusilla. Valitin siinä olevia satoja kaloreita, mutta Anton vartioi vieressä että varmasti juon sen. "Verensokerit kuntoon ensin, hyvä neiti", hän sanoi päättäväisesti. Ja minähän litkin. Sitten hän kävi hakemassa mäkkäristä järkyttävän kasan ruokaa. Hän ei tiennyt suosikkiani, joten hän toi vähän kaikkea. Sain juustohampurilaisia, big mac -aterian, nugetteja, mozzarellatikkuja ja neljää eri dippiä.

"Oot kyllä ritari. Miks sä hemmottelet mua näin paljon?"

"No miks mimmi pyörtyilee tuol pitkin pihoi?" hän naurahtaa.

"Tällanen huomiohuora ku oon", vastaan yrittäen olla vitsikäs, mutta se ei onnistu. Rosan kommentti oli musertava. Se kaikuu edelleen korvissani. Anna olla viimenen kerta, ku viet mun valokeilan tollee, vitun huomiohuora lesta. Minulle on vuosien ajan huudeltu vaikka mitä ilkeyksiä, mutta Rosa kyllä ehdottomasti vie kaikista voiton. Minua on haukuttu lestaksi koko ikäni, eikä sen kuuleminen ole koskaan tuntunut noin pahalta. Edes Eerikan kommentit ei ole saanut minua näin surulliseksi, saatika sitten pyörtymään.

En uskalla kertoa Antonille siitä. Enkä myöskään oikeaa syytä siihen, minkä takia pyörryin. En kehtaa. En halua antaa Rosalle sitä tyydytystä, että itken hänen exälle kuinka inhottavasti hän minua kohtelee. Että oikeasti hänen käytös aiheutti pyörtymisen. En myöskään missään nimessä halua että hän alkaisi puolustella minua Rosalle, haluan tehdä sen ihan itse.

Anton tarttuu minua kädestä. "Höpö höpö. Huomiohuora sä et oo vaikka yrittäisitki."

Hymyilen ujosti hänen suuntaansa, en halua näyttää kuinka surullinen oikeasti olen.

"Miten sä sillee yhtäkkiä vaan pyörryit? Eihän toi oo normaalii. Pitäiskö meidän varmuuden vuoks käydä lääkäris?"

Joo. Ja diagnoosina A69.3 Hullun exän tauti. "Eikä tarvi. En vaan ollu syöny mitään ja oon nukkunu nii vähä. Tai jotain."

"En haluu et tuut enää tonne duunii."

"Ai miks?" katson Antonia järkyttyneenä.

"En halua et sä pökerryt niis metalliportais ja tuut ne pyörimäl alas ja sit sun jalat pitää amputoida", Anton sanoo ja silittää jalkojani. "Nää sun koivet on ihan liian precious."

Uhmaan Antonin liikkumattomuussääntöä ja kurottaudun häntä kohti. "Säki oot ihan liian precious", kuiskaan ja painan huuleni hänen omilleen. Anton vastaa suudelmaan hellästi, kuin peläten minun menevän rikki. "Noniin, riittää, takas lepäämään", hän komentaa.

"Ei vielä", sanon ja mutristan huuleni. "Haluun lisää."

"Oot toipilas", Anton muistuttaa.

"No tää toipilas haluaa nyt pusuja", ilmoitan jäntevästi ja laitan käteni puuskaan. Vilkaisen seinällä olevaa kelloa. "Ja haluun tehä jotain vielä tänään. Lähtee jonnekki. Rannalle tai johonki vaan viettää iltaa."

"Siinäs haluat", Anton vastaa, ja se saa suuni vääntymään vielä enemmän mutruun. "Pää tyynyyn."

"Nyt sä kyllä ylireagoit. Mä oon ihan kunnossa. Ei mun tarvi mitään levätä enää", tiuskaisen takaisin.