kiss my sins away

part 91 : aikamatka

Vaikka rakastan suurta perhettäni yli kaiken, niin se nyt on fakta etten ihan oikeasti repeä joka suuntaan. Selmalla ja Sannilla oli ihan hirveästi juoruja kerrottavana, pikkuiset hyppivät vuorotellen selkääni ja repivät minua leikkeihin mukaan. Anton-raukka ei saanut hetken rauhaa Sagan puheripulilta, sillä hän halusi selittää hänelle juurta jaksaen kaikki leikit mitä hän on elämänsä aikana ikinä leikkinyt. Enkä minä missään nimessä halua Antonin tukahtuvan sekopäisen perheeni takia (ainakaan heti alkuun), joten nykäisin hänet hihasta sivuun. Päädyimme istuskelemaan katseilta suojaan suviseura-alueen lähellä olevan metsän laitamille. Ihan kahdestaan.

Upotan sormeni hänen sormiensa lomaan. "Mikä fiilis sulla on tästä kaikesta?"

Anton puristaa kättäni ja hymyilee. "Must on niin tyhmää et sä alun perinkään salasit tän osan susta."

"Mua hävetti", vastaan nolona.

"Ja sun perhe on ihan huikee. Ei sun ois tarvinnu salata sitä sillon alus."

"Anteeks siitä", vastaan hiljaa. "Olin sillon vaan ihan rikki."

"Ethän sä oo enää?"

"En", sanon hymyillen. "Ja sä oot siihen suurin syy. Oot ollu niin ymmärtäväinen kaiken suhteen ja musta on niin ihanaa ku mun ei tarvi enää salata sulta mitään."

Anton kääntää katseensa kenkiimme ja näyttää mietteliäältä. Hänen kulmansa kurtistuvat hieman ja leukapielet näyttäisivät kiristyvän. Hänellä on ihan selvästi jotain mielessään. Juuri kun olen kysymässä syytä siihen, hän avaa suunsa. "Muistaks sillon ku meil oli koulus samat vaatteet?" Anton tökkää vanssillaan minun omaani.

"En unohda sitä ikinä. Seisoit sielä ruokalan ovella ihan hämilläs."

"Kai ku sä olit niin vitun söpö siin punases jättikollaris ja tällasis housuis", Anton sanoo ja pyörittelee rispaantuneiden farkkujeni reiästä roikkuvia langanpätkiä. Ne ei ole samat kun silloin, sillä en luonnollisestikaan ole päässyt vaatekaapilleni vähään aikaan. Ne olivat kuitenkin lempifarkkuni, joten jouduin ostamaan Helsingistä vastaavat. Anton päästää syvän huokauksen. "Tuntuu et siitki on ikuisuus."

"Jep", huokaan myös. "Sen jälkeen sä tunkeuduit meiän saksan tunnille. Sait heti ekalla viikolla jälki-istuntoo. Kunnon bad boy."

"Tietty", hän vastaa ylpeänä. "Klassist Anton Gonzalesii."

"Sä et muuten oo koskaan selittäny et mitä sä teit sillon et sait jälkkää", sanon silmiäni siristellen ja osoitan häntä etusormellani. "Joten alappas selittää, senki hulttiopoika."

"En mä kehtaa sanoo", Anton sanoo ja hieroo kasvojaan häpeillen. "Se oli nii vitun tyhmää."

"No miks et voi sanoo? Esittelitkö sun vehkeitä luokan edessä?"

Anton pudistelee päätään ja alkaa nauraa. "Siis millasena ihmisenä sä mua oikee pidät?"

"Se on mysteeri edelleen", vastaan nauraen. "No mitä niin noloo se sit oli?"

Anton miettii hetken syvään hengittäen, kaivaa sitten taskustaan tupakan ja sytyttää sen. "Menin röökille reksin auton viereen."

Katson Antonia ihmeissäni. "No mitä noloa siinä on?"

"Ei siin ollukkaa, mut mä tein sen tarkotuksel. Jesse kerto et sä opiskelet saksaa ja et se jälki-istunto on sun saksan tunnil ja halusin ihan vitusti nähä sut", hän selittää nolona ja jopa punastuu hieman. "En oo kehdannu sanoo, ku pelkäsin et kelaat et oon ihan vitun creepy."

Sulan. Kokonaan.

Alan hihittää kuin ihastunut teinityttö (mikä minä kyllä olenkin) ja saan sanotuksi pelkän epämääräisen aaaaaaawwwwwwwwww:n, sillä aivoni sulivat juuri mössöksi. "En kestä. Esität nii kovaa jätkää vaikka oikeesti oot ihan pehmo, Anton Gonzales."