kiss my sins away

part 3 : makee ilmalento

Kuulen heidän kävelevän portaita alas, joten sujahdan nopeasti vessaan ja yritän prosessoida kaikkea kuulemaani.

Eli äskeisestä keskustelusta voin siis päätellä, että naapurini on joku ongelmanuori, joka on käyttäytynyt väkivaltaisesti edellisessä koulussa ja jolla on vielä pokkaa leperrellä rehtorille. Vitsi mikä tyyppi. Olen niin järkyttynyt, että melkein unohdan miksi alunperin edes lähdin luokasta, joten lukitsen oven. Pissaan nopeasti, pesen kädet huolellisesti ja tarkistan miltä hiukseni näyttää. Minulla on pitkät, luonnollisen ruskeat hiukset, jotka yleensä pysyy suhteellisen sileinä, mutta tämä aamu oli niin hektinen että hiukseni pörröttävät nyt joka suuntaan.

Voi vittu nyt oikeesti, kiroan mielessäni. En koskaan kiroile ääneen.

Kurkkaan ovenraosta, jos näkisin vilauksen tennaripojasta. Ei näköhavaintoja, joten reitti on selvä. Astun käytävälle ja lähden kävelemään rivakasti luokkaa kohti, mutta jollain ilveellä onnistun luiskauttamaan puhelimen kädestäni, uusi iphoneni tekee Guinnessin ennätyksen arvoisen ilmalennon ja läpsähtää suoraan kivilattialle. "Ei ei ei ei!" henkäisen paniikissa ja syöksyn lattialle puhelimen perään. "Pliis, oo ehjä, pliis", mutisen ja nostan varovasti puhelinta nähdäkseni vauriot.

Siihen tuli särö ja minua alkaa itkettää.

"No? Saiks sen pelastettuu?" kuuluu tuttu käheä ääni takaani. Vatsani pyörähtää viisikymmentäkahdeksan kertaa ympäri ja saan vähintään sydänkohtauksen ja aivohalvauksen. Makaan syöksyasennossa koulun käytävällä puhelin kädessäni, kyyneleet silmissä ja juuri sillä hetkellä eteeni astuu tutut vans old skoolit.

"Ooks kunnossa?" ylhäältä kuuluu tuo miehekkään matala ääni, joka aiheuttaa vielä enemmän vatsanväänteitä.

"Joo— kai. En tiiä— siihen tuli särö", saan soperrettua ulos. Voi luoja, miten paljon minua hävettää. Varsinkin sitten, kun poika ojentaa kätensä auttaakseen minut ylös ja vasta silloin näen viimein miltä hän näyttää.

Pojalla on harmaa Thrasherin huppari ja huolettomat, hieman pörröiset tummanruskeat hiukset. Hänen ihonsa on ruskettunut ja virheetön. Hänellä oli vahva ote, joten hän on varmaan myös lihaksikas. Ja niin syvän tummanruskeat silmät, että ne saavat minut aivan pyörryksiin.

Myönnän, hän on tosi, tosi hyvännäköinen. Aivan kuin hänet olisi repäisty suoraan jostain Saara Kantolan unelmien miesten katalogin keskiaukeamalta ja ojennettu minulle hopeatarjottimella.

Juuri silloin, kun minä nolaan itseni sataprosenttisesti.

"Aika makee ilmalento, mä näin ku sä syöksyit", poika virnistää.

Hymyilen kiusaantuneena, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Minulla on niin vaivaantunut olo, en todellakaan ole hyvä vastakkaisen sukupuolen kanssa ja yleensä välttelen viimeiseen asti ettei tarvisi puhua yhdellekään kaksilahkeiselle. Minttu yleensä hoitaa puhumisen ja minä vain seisoskelen vieressä toivoen, että olisin Minttu Peltokorpi. Sosiaalinen ja pirskahteleva.

Mutta ei. Olen Saara Kantola, kömpelö surkimus.

"Näytä sitä sun puhelinta, meniks pahasti rikki?" Anton kysyy ja nappaa puhelimen kädestäni tarkastellakseen sen vaurioita. "Mä osaan korjaa tän näytön jos tilaan netistä osat. Oon ollu yhen kesän iTapsalla duunis ja sain korjata näit useemman päiväs. Vai onks sul takuuta jäljel?"

Katson häntä hämmentyneenä, sillä en ole tottunut kenenkään puhuvan noin paljon ja noin nopeasti. Täällä Pohjois-Pohjanmaalla juuri kukaan ei puhu tuolla tavalla (enkä ole myöskään tottunut siihen, että noin jumalaisen hyvännäköiset miehet puhuvat minulle).

"Pitäs olla takuuta, en tiiä, hoidan tän ite kiitti", soperran vastaukseksi ja otan puhelimen takaisin vapiseviin hyppysiini.

Poika hymyilee ja ojentaa kättään minua kohti. "Mä oon Anton."

Tuijotan hänen ruskettunutta käsivarttaan ja jostain syystä jäädyn aivan täysin.

"Meil päin yleensä tehää tällee—", Anton naurahtaa ja tarttuu käteeni, tunnen kuinka kaikki maailman perhoslajikkeet lentelevät villinä mahassani. "Nyt sä kerrot sun nimen ja me ravistellaan kättä tälleen. Sit me voidaan moikata toisia tääl käytävil ku tiedetään toistemme nimetki ja kaikkee. Kätevää, eiks nii?"

Olen ihan kipsissä, korviani alkaa kuumottaa ja puna lähtee leviämään poskilleni. Voi luoja, tästä vielä puuttui, että alan punastelemaan kuin mikäkin luuseri, joka ei ole koskaan koskettanut vastakkaista sukupuolta (mikä ei ole kauhean kaukana totuudesta, mutta kuitenkin), ja sitten onneksi englannin luokan ovi aukeaa ja opettaja kurkkaa käytävälle.

"Saara, is everything okay?" opettaja huutaa mulle huolissaan ja irroitan salaman nopeasti käteni Antonin kädestä.

"Yes it is!" huudan takaisin maailman noloimmalla rallienglannilla, tuo jumalaisen komea olento saa minut unohtamaan kielitaitonikin. Toivon sydämeni pohjasta ettei opettaja kuvittele minun lintsaavan, ja soittaa vanhemmilleni ja saan olla koko loppuelämäni kotiarestissa.

"Come back to the class then", opettaja sanoo ja vetäytyy takaisin luokkaan. Maailmanluokan hämmennyksen vallitessa nostan katseeni Antonia kohti, joka hymyilee toispuoleista, todella seksikästä hymyä. Minusta alkaa oikeasti tuntua, että en kohta osaa hengittääkään.

"Oot kyl söpö, Saara", Anton virnistää ja oikein venyttää tuplavokaalia nimeni kohdalla, sitten hän vain kääntyy ja livahtaa ovista ulos.

Mitä helvettiä juuri tapahtui?