kiss my sins away

part 23 : taivas

"Se oli ihan huippua", huudahdan kun pääsemme takaisin vaatteiden luo. Hampaani kalisevat kylmästä ja koko kehoni tärisee. Anton kaivaa reppunsa pohjalta pyyhkeen ja katson häntä ihmeissäni. "Ai jäbä oli suunnitellu tän uimisen oikee etukäteen?"

"Juu", Anton virnistää. "No ei, olin aikeis lähtee salille, mut sit yks mimmi kiristi mua hyvittää mun tekosii."

"Hyvin sä onnistuit", vastaan hymyillen, Anton kiertää pyyhkeen ympärilleni ja hieroo käsillään vettä valuvia käsivarsiani. Sydämeni alkaa heti jyskyttää kovemmin ja vatsassa alkaa kuplia. Nyökkään kohti pukukoppia. "Mun pitäs varmaan käydä ottaa nää märät alusvaatteet pois."

"Saat sä ne tässäki riisuu", Anton ehdottaa hienovaraisesti samalla kuivaten tuota uskomattoman kuumaa kroppaansa samaan pyyhkeeseen. Kommentti lämmittää mieltä, mutta ihan siihen en ole vielä valmis.

"Ihan sitä sä et oo vielä ansainnu nähdä."

Anton tuhahtaa, mutta hymyilee sitten. "Onpahan jotain odotettavaa", Anton sanoo ja ojentaa mulle pyyhkeen ja vaatteeni.

Voi luoja.

Lähden astelemaan kohti pienenpientä pukukoppia. Se on valkoinen, noin neliömetrin kokoinen tila, jossa on seinällä pieni penkki. Asetan vaatteeni sen päälle, puristelen vettä hiusteni latvoista ja hymyilen. Hitto, tällaista elämän pitäisi olla. Rohkeita tempauksia ja hillitöntä naurua.

Pala nousee kurkkuuni, kun mietin oikeaa elämääni. En mennyt kotiin auttamaan äitiä, vaan rannalle epäuskovaisen pojan kanssa. Saisin oikeasti loppuelämän kotiarestia, jos äiti ja isä saisivat tietää tästä. Olen nyt vain niin syvästi koukussa tähän hyvän olon tunteeseen, että en tiedä voinko edes enää palata takaisin äidin palvelijaksi. En halua olla sellainen enää.

Olen ollut apuäiti 16 vuotta — nyt on minun vuoroni elää.

Avaan rintsikkani ja sujautan kollaripaidan päälleni, mutta hätkähdän seinän takaa kuuluvaan koputukseen. "Saara", kuulen Antonin kuiskauksen. "Tänne tulee joku auto."

"Mitä?!"

Vatsanpohjassa muljahtaa ikävästi, kukaan tuttuni ei saa nähdä minua täällä. Avaan oven ja nykäisen Antonin paidan etumuksesta koppiin. Kuulen auton renkaiden kirskunnan kivikkoista tietä vasten ja hengitykseni alkaa kiivastua.

"Miks sä—"

"Shhhhh!" sihahdan ja asetan etusormeni Antonin huulille ja yritän kuunnella.

Ehkä auto kääntyy pois.

Ei se käänny.

Ei vittu, jos se on Samuelin auto. Äiti on ihan varmasti käskenyt lähteä etsimään minua. Voi helvetin helvetti.

Mitä jos se on isä? Kuolen. Oikeasti, kuolen. Tämä oli tässä. Sydämeni alkaa jyskyttää täyttä vauhtia, hiki nousee otsalle ja hengitykseni nopeutuu entisestään.

"Kukaan ei saa tietää tästä", kuiskaan niin hiljaa kuin vain pystyn. "Ei kukaan tai mun porukat hirttää mut, mä —"

"Hei, ei mitään hätää", Anton sanoo rauhallisesti, mutta pieni hätä paistaa hänen äänensävystään. Hän hivuttaa kätensä leukaani ja kääntää kasvoni omiaan kohti. "Kuulitko? Ei täs —"

"Sä et edelleenkään tiedä kaikkea", sanon epätoivoisena, kyyneleet kirpoavat silmiini ja sykkeeni nousee mittaamattomiin lukemiin. Kaikki ympäriltä muuttuu sumeaksi, kurkkua kipristää, kehoni alkaa täristä, korvani menee lukkoon ja kuulen vain oman kiivaan hengitykseni, mikä vain pahentaa asiaa.

"Saara, kato mua", Anton pyytää lempeästi. "Täs ei oo mitään hätää."

"Sä — et — ymmärrä", yritän niiskuttaa, mutta takelteleva hengitys saa minut kuulostamaan säälittävältä ja alan haukkoa happea. Anton tarttuu hellästi kasvoihini ja tulee lähemmäksi. Hän pyyhkäisee kyyneleet pois peukalollaan ja silittää poskeani.