kiss my sins away

part 4 : pelkkä terve riittää

"Ja niin Hannu ja Kerttu elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Piparkakkuja heillä ei enää koskaan tehnyt mieli. Sen pituinen se."

Suljen kirjan varovasti samalla silitellen Siirin hiuksia. Nostan hänet omaan sänkyynsä, peittelen Sagan ja yritän hiipiä puhelimeni taskulampun valossa huoneesta pois astumatta vingahtavien lelujen päälle. Puhelimeni rikkoutunut näyttö muistuttaa tämän päivän tapahtumista ja niskaa alkaa samantien kuumottaa. En nähnyt Antonia enää koulussa, joten hän varmaan aloittaa virallisesti vasta huomenna. Vatsaani kouristaa pelkkä ajatus, että näkisin hänet tästä lähtien koulun käytävillä, voi luoja.

Oot kyl söpö, Saara.

Minua ei ole kukaan sanonut söpöksi. Pikkusiskoni ehkä joskus, ja tietenkin Minttu, mutta hän nyt aina kehuu maasta taivaisiin kuinka kaunis olen. Sitä ei lasketa, hänhän on paras ystäväni. Parhaat ystävät kehuvat aina toisiaan.

Ihan tosi, miksen osaa olla poikien seurassa normaalisti? Kämmeneni hikoavat jo pelkästä ajatuksesta. Olen varmaan jotenkin viallinen, sillä minulle tulee heti pala kurkkuun ja kaikki sanat unohtuvat mielestäni, varsinkin tänään. Pelkään aina niin kovasti, että käyttäydyn jotenkin nolosti. Ja nyt tuo jumalaisen komea Anton varmaan ajattelee, että olen joku ihan outo tyyppi, joku kehitysvammanen, joka ei osaa pitää edes puhelinta kädessä ja sanoa käsipäivää.

Puna leviää niskasta poskilleni, kun muistelen hänen kätensä lämpöä vasten omaani, niitä ruskettuneita käsivarsia, niitä ystävällisiä silmiä, hänen vinoa hymyään ja —

Ihan oikeasti, Saara, nyt rauhotut.

Ravistan ajatukset päästäni ja lähden astelemaan huonettani kohti, mutta matkalla törmään yläkerran aulan sohvan nurkassa istuvaan äitiin, joka yrittää nukuttaa perheen pienimmäistä sylissään. "Miten meni koulussa?"

"Ihan hyvin. Tuli aika paljon läksyä, pitäis vielä tehä bilsan läksyt ja—"

"Tuuppa käymään täällä", äiti keskeyttää vakavana ja taputtaa sohvaa, joten istun alas. "Onko sulla kaikki ihan hyvin?" äiti kysyy huolissaan. "Oot ollu vähän poissaoleva."

Nielaisen.

"Toi koeviikko vaa stressaa ja että saanko kesätöitä", valehtelen, vaikka päässäni pyörii ihan muut asiat. Ei pelkästään naapurin tajuttoman hyvännäköinen latino, vaan myös sellaiset asiat, mistä en todellakaan voisi äidille puhua.

"Okei, hyvä."

Hymyilen väkinäistä hymyä äidille ja mietin, että kunpa meillä olisi sellaiset kaverilliset välit, että voisin kertoa kuinka maailman komein poika sanoi minua tänään söpöksi. En vain voi, koska tässä perheessä saisin vähintään saarnan vastakkaiseen sukupuoleen koskemisesta ennen avioliittoa, ja lopulta äiti pistäisi minut pyytämään synnit anteeksi koko seurakunnan edessä.

Okei, se on ehkä vähän kärjistetty skenaario, mutta kuitenkin.

"Tuohon naapuriin on muuttanu nyt perhe", äiti vaihtaa aihetta ja vatsanpohjassani alkaa heti lepattaa.

"Aijaa", sanon huolettomasti takaisin, niin kuin en asiasta mitään tietäisi.

"Niillä on sua vuotta vanhempi poika."

"Aijaa", jatkan samalla huolettomalla linjalla ja taputan itseäni mielessäni olkapäähän. Minusta alkaa tulla jo mestariteeskentelijä.

"Ne ei ole uskovaisia, joten voit sanoa pienimmille, että niille ei tarvitse sanoa jumalanterve", äiti sanoo matalalla äänellä. "Pelkkä terve riittää—"

"Mikset sano ite?" keskeytän hänet yllättävän topakalla äänensävyllä, säikähdän sitä hieman itsekin, joten yritän rauhoitella itseäni mielessäni. "Tarkotan vaan, et antaisit mun välillä hengähtää", lisään rauhallisempaan sävyyn.

"Siltäkö susta tuntuu?" äiti kysyy rauhallisesti ja tunnen heti huonon omatunnon pistoksen rinnassani.

"Välillä", vastaan kuitenkin, vaikka haluaisin kertoa äidille kuinka väsynyt olen tähän kaikkeen.

En vain uskalla.

"Tällanen perhe meillä nyt vaan on ja tällasena pysyy, te autatte ettei mun tarvitse itse tehdä kaikkea ja piste."

Te autatte. Joopa joo. Ei meidän perheessä kenenkään muun tarvitse tehdä läheskään niin paljon kuin minun. Samuel saa karata joka toinen viikko Jyväskylään Linneansa luokse, ja Siru saa yöpyä kesken viikon kavereillaan ja vain kadota omiin maailmoihinsa, tuosta noin vain. Ihan hiton epäreilua, oikeasti.

"Mä vaan —" yritän sanoa, mutta äidin mulkaisu estää sanoja tulemasta ulos.

"Ei vastalauseita tai et saakkaan omaa huonetta", äiti sanoo tiukasti asettaen kätensä puuskaan.

Äiti alkaa kiristää, hitto, klassista äitiä. Hänellä on käytössä kyllä kaikki kasvatusoppien vastaiset käytöstavat — kiristys, uhkailu, lahjonta. En malta odottaa, että pääsen muuttamaan pois kotoa, en oikeasti. Luojan kiitos minulla on enää pari vuotta lukiota täällä ja sitten olen vapaa tästä hullujenhuoneesta. Ja omaa huonetta olen odottanut kuitenkin jo useamman vuoden, joten ei auta kuin alistua ja nyökätä.

"Mä sanon niille, anteeks äiti, hyvää yötä", hymyilen väkisin ja kipitän huoneeseeni. Tai minun ja 15-vuotiaan pikkusiskoni Sirun huoneeseen, joka tulee olemaan minulla vielä parisen viikkoa. Saan oman huoneen, kun isoveljeni Samuel menee naimisiin ja muuttaa vaimonsa kanssa yhteiseen kotiin ja yksi huone jää tyhjäksi. Vihdoinkin. Käperryn hiljaa sänkyyni, etten herätä Sirua.

Minun on vaikea saada unta. Päässäni pyörii miljoona asiaa ja kaikki liittyy Antoniin.

Hänen kätensä oli niin vahva. Hän oli niin ystävällinen, kun hän vain veti minut lattialta ylös. Hänen silmänsä oli niin upeat ja syvänruskeat, en saanut katsettani irti niistä vaikka normaalisti en tyyliin edes uskalla katsoa vastakkaista sukupuolta silmiin. Hänen koko olemuksensa oli niin cool, ei yhtään sellainen kuin täällä tuppukylän pojilla yleensä on. Ja ne hiukset, voi luoja. Haluaisin vain upottaa sormeni niihin ihaniin pörröhiuksiin —

Hätkähdän ajatuksilleni ja nipistän itseäni, jotta muistaisin tärkeimmän seikan.

Hän ei ole uskovainen.

Eikä hän kyllä ikimaailmassa olisi minusta edes kiinnostunut, joten ei sillä ole mitään väliä. Enkä myöskään saa unohtaa sitä, että hän oli joku hullu sekopää edellisessä koulussaan. Jostain syystä silti tuo tyyppi kiehtoo minua erittäin paljon.

Ja hän sanoi minua söpöksi. Minua.

Käännän kylkeä ja mietin, että minun täytyy stalkata häntä jostain. Jos vaikka hakisin aamulla postin ja näkisin heidän sukunimensä
postilaatikossa.

Voi luoja, olen säälittävä.