kiss my sins away

part 15 : mi casa es su casa

Hyppäämme auton takapenkille, Anton menee keskelle. Toisella puolella istuu Jesse, etupenkillä Ville ja Villen isosisko Elisa ajaa autoa.

"Meinaatko sä oikeesti mennä kotiin tossa kunnossa?" Jesse kysyy minulta yhtäkkiä.

"Ai kui? Onks sun porukat tosi tiukkoja?" Anton kysyy ja painostava hiljaisuus leviää koko pieneen autoon. Tajuan vasta nyt, että eihän tuo helsinkiläispoika varmaan edes tiedä lestadiolaisista — saatika että olen itse sellainen. Kukaan ei sano mitään, mutta huomaan Villen vaihtavan siskonsa kanssa hämmentyneenä katseita ja toivon koko sydämeni pohjasta ettei kukaan vain möläytä asiaa. Haluan itse kertoa, mutten ole vielä valmis.

"Niinki vois sanoa", Jesse pelastaa minut ja melkein liikutun. Olen tahtomattani tuominnut kaikki epäuskovaiset aiemmin pelkästään heidän elintapojen perusteella — ei ryyppäävät nuoret voi olla hyväntahtoisia ihmisiä. Perun kaikki puheeni, sillä nämä tyypit on oikeasti ihania. Humala tekee heistä vain hilpeämpiä ja sosiaalisempia, eikä todellakaan mitään hirviöitä.

"Tietääks ne et dokaat?" Anton kääntyy puoleeni. Räpellän hermostuneena käsissäni yhtä leskenlehteä, jonka säästin seppeleestäni. En edes osannut ajatella, ettei joku välttämättä heti ulkonäöstä päättele lestadiolaisuuttani. Täällä päin erotumme heti joukosta — ei meikkiä, värjäämättömät hiukset, konservatiivinen pukeutuminen, ei käy bileissä. Viimeisen voin omalta kohdalta viivata yli. Syntinen ämmä.

"Ei tiiä", vastaan hiljaa. "Ne luulee, et oon kaverilla yötä, mut en mä sinnekkään nyt pääse."

"No voi vittu. Eli sä et voi periaattees ees mennä himaan", Anton päättelee. Ihoani kihelmöi, kun tunnen hänen käsivartensa lämmön omaani vasten.

"Meil ei oo ketää himas", Anton sanoo ja kumartuu etupenkkiä kohti. "Mä en enää jaksa muutenkaa bailaa. Aja meille. Karjasillantie 79."

Sydämeni jättää lyönnin välistä, kun kuulen tutun osoitteen, paitsi meidän numero on 77. Tajuan vasta nyt myös sen, ettei Anton edes tiedä meidän olevan naapureita ja tunnen salaisuuksien verkon menevän entistä tiukempaan umpisolmuun.

Anton kääntää katseensa minuun. "Jos siis haluut. Voin tehä sulle munakasta ja voit rauhas selvittää sun pään."

Jos siis haluut, toistan hänen sanansa mielessäni. Totta kai haluan. Enemmän kuin mitään muuta ikinä. Mutta miten uskallan olla hänen kanssaan kahdestaan? Heidän kotona? Alle sadan metrin päässä äitistä ja isästä? Puristan leskenlehden nyrkkiini ja ajattelen tyynen veden pinnalla liukuvia vesimittareita. On aika olla rohkea ja tehdä uusi harppaus.

"Se olis tosi kilttiä", saan sanotuksi.

"Mahtavaa", Anton sanoo ja hänen kasvoilleen leviää hymy. "Elisa, käänny tost oikeelle", Anton ohjeistaa kuskia ja vatsassani vääntää.

Elisa kurkkaa minua taustapeilistä, mutta ei onneksi sano mitään. Kaikki Niemiharjulla tietävät kyllä missä asun. Oletan Elisan ymmärtävän paljonpuhuvasta katseestani, etten halua Antonin tietävän sitä.

Kaivaudun syvemmälle huppariini mitä lähemmäs kotia ajamme. Anton ohjeistaa Elisalle tuttua reittiä ja pidätän hengitystä, kun ohitamme kotipihamme. Äiti tappaisi minut, jos saisi tietää. Isä varsinkin. Kaarramme upean vaaleanharmaan kivitalon pihaan ja yritän pysyä pystyssä, vaikka viini edelleen virtaa suonissani kuin demoni. Anton nousee autosta ja kävelee ovea kohti. Tarkistan vielä, että hän on tarpeeksi kaukana, kun kuiskaan: "Kiitti ku ette sanonu mitään."

"Eipäs mitään, mut kyllähän sä tiiät miten nopeesti juorut leviää täällä", Jesse muistuttaa.

Tiedän. Mutta ne ei ole levinneet vielä. Saan vielä hetken nauttia siitä, että joku ajattelee minun olevan ihan tavallinen tyttö, ja rakastan tätä tunnetta ihan liikaa perääntyäkseni enää, joten laitan auton oven kiinni enkä katso taakse.

"Tuu sisään, prinsessa", Anton komentaa ovelta. "Mi casa es su casa."

Tää tuntuu niin väärältä, mutta samalla niin oikeelta. Mun ei pitäis olla täällä.

Mut täällä mä nyt kuitenki oon.