kiss my sins away

part 8 : uus poika

Istun äidinkielen luokassa takariviin ikkunan viereen. Tykkään yleensä olla tunnilla aktiivinen ja istun lähes aina eturivissä, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen en todellakaan pysty keskittymään opiskeluun. Tuntuu kuin olisin vieläkin jossain transsissa.

"Ootteko nähny sen uuden pojan?" kuulen meidän luokan Eerikan puhuvan tohkeissaan kavereilleen. Hätkähdän ajatuksistani ja laitan korvat hörölle — hekin ovat kuulleet Antonista.

"En oo, ootko sä?" Marika, yksi Eerikan parhaista kavereista, kysyy.

"En, mut Henna sano et se menee kuulemma niiden luokalle. Vittu en kestä jos Henna pokaa sen."

Eerikan porukka on Hennan perässä kulkevia kätyreitä. Perus mean girls -meininki. Me olemme kuitenkin vuotta nuorempia kuin Henna, joten aina luokassa Eerika ottaa johtajan roolin, mutta heti Hennan tullessa paikalle hänkin lopulta alistuu palvelijaksi.

Henna on 17-vuotias, sinisilmäinen laiha blondi, josta kaikki pojat uneksivat. Henna tuo mieleeni Antonin facebookista sen täydellisen Rosa Lehdon ja heissä on äärimmäisen paljon samaa. Blondit hiukset, siniset silmät, muhkeat huulet, hyvä kroppa, vahvat meikit — ja Anton menee vielä Hennan luokalle.

Eli goodbye Anton ja maagiset transsihetket.

"Mä haluaisin kyllä vanhemman miehen", Eerika sanoo haaveillen. "Se Anton on kuulemma tosi hyvännäkönen."

"Ai onko sen nimi Anton?" Milja yhtyy keskusteluun. Milja on noin 150 cm pitkä (tai no, lyhyt), mutta kaikista äänekkäin ja mahdollisesti ärsyttävin koskaan tapaamani naarasyksilö.

"Joo, eiks ookki eksoottinen? Veikkaan, et se on Italiasta tai jostain. Rukoilen vaikka jumalaa ettei se iske Hennaa", Eerika huitoo suurieleisesti taivasta kohti. Marika vilkaisee minuun ja tökkää olkapäällään Eerikaa, joka kääntää salamannopeasti katseensa muhun.

"Saara, eiks sulla oo paremmat suhteet siihen Jumalaan?" Eerika kysyy ivallisesti nauraen. "Rukoile sä."

Tuttu puna leviää korvia pitkin kasvoilleni, kun Eerikan kaverit kikattavat johtajansa mahtavalle vitsille.

"Joo, käske koko sun perhettä rukoilee, nii saadaan tuplattua rukouspotti", Milja kimittää yrittäen olla hauska (joka useimmiten ei onnistu). Surullista myöntää, mutta olen tottunut näihin kommentteihin. Olen ollut noiden tyttöjen kanssa samalla luokalla eskarista asti ja jo silloin he supattivat keskenään Salkkareiden juonenkäänteitä, kun itse en asiasta mitään tiennyt. Eihän lestoilla oo telkkaria, haha! Sä et tiiä Sakusta ja Miiasta! Sä vaa käyt seuroissa ja rukoilet!

"Selvä, mä käsken", sanon välinpitämättömästi. En halua alentua heidän tasolleen. En halua näyttää, että kaikkien näiden vuosien jälkeen nuo kommentit satuttavat edelleen. Enhän minä mitään sille voi, että olen syntynyt sellaiseen perheeseen.

Tytöt tuhahtavat kuorossa ja vaihtavat puheenaihetta viikonlopun lukion bileisiin. "Niistä tulee parhaat bileet ikinä! Sinne tulee kaikki vanhemmat jäbät", Eerika ulvoo.

Ovi käy. "Hyvää huomenta! Eerika lopettaa mölyämisen samantien. Ottakaa oppikirjan sivu 78, seuraavaksi aiheena on referaatit." Eerika tirskahtaa opettajan heitolle ja alkaa selaamaan instagramia.

Avaan sivun 78, mutta käännän katseeni kuitenkin ikkunaan, sillä näen pihalla liikettä. Huppupäinen poika sujahtaa nurkan taakse ja oranssi valo välähtää. Vaalea savu tulvii hupparin takaa hitaasti aaltoillen ja näky on kiehtova.

Huomaan tutut Vanssin kengät ja tajuan katselevani Antonia.