Tää tuntuu niin väärältä, mutta samalla niin oikeelta. Mun ei pitäis olla täällä.
Mut täällä mä kuitenkin oon.
***
16-vuotias Saara on suuresta lestadiolaisesta perheestä. Vajaan 7000 asukkaan paikkakunta ja tiukka uskonnollinen kuri kotona tukahdut...
Mökissä haisee vahva alkoholin löyhkä ja musiikki soi erittäin kovalla. Ympärilläni tapahtuu hurjan paljon asioita, joten yritän keskittyä yhteen kohtaan kerrallaan. Mökki on kuin mikä tahansa kesämökki, mutta se on koristeltu varmaan vappubileiden jämäkoristeilla, sillä mökkiä on koristeltu ilmapalloilla, serpentiinillä ja värikkäillä viireillä. Näen nurkassa jonkun parivaljakon nuoleskelemassa toisiaan kiihkeästi, punastun yllättävästä näystä ja käännän katseeni samantien seuraavaan kiintopisteeseen. En ikinä uskaltaisi tehdä noin kaikkien silmien edessä. Kuitenkin jostain syystä haluan vielä tarkistaa, ettei toinen suutelijoista ole naapurini. En tiedä, miksi teen niin. Enkä myöskään tiedä miksi huokaisen helpotuksesta, kun tajuan molempien nuoleskelijoiden olevan vaaleahiuksisia.
En löydä ketään muitakaan tuttuja katseellani, joten siirryn keittiöön. Löydän sieltä tuttuja, mutta en sellaisia keitä olisin erityisesti halunnut löytää. Milja istuu pöydän ääressä ripsarit poskilla.
"Mä tapan sen jäbän", Eerika uhoaa. "Miten se voi tehdä sulle tollee?"
"Se ansaitsis kyllä kunnon opetuksen", Marika komppaa Eerikaa. "Eikö teiän pitäny olla ihan virallisesti pari?"
"Nii luulin", Milja niiskuttaa. "Tuola ne vaan nuoleskelee mun nenän edessä. Vittu mikä ääliö se on."
Lasken yksi yhteen ja päättelen, että nurkkanuoleskelijat liittyvät tähän tarinaan.
"Saara Kantola bileissä, mitä vittua?" Marika huudahtaa, kun huomaa minut. Toivoisin olevani näkymätön, varsinkin silloin kun Eerika kääntää katseensa ja mittaa minua arvostelevasti päästä varpaisiin. Kun hänen minikokoiset aivonsa vihdoin rekisteröivät kuka hänen edessään seisoo, hänen ilmeensä on kyllä näkemisen arvoinen. Sen voisi laittaa sanakirjaan mitä vittua -fraasin kuvituskuvaksi.
"No kappas", Eerika tokaisee ivallisesti ja ristii jalkansa ja sitten kätensä niiden päälle. Minulle tulee heti vaivautunut olo, kun tiedän mitä hän aikoo sanoa. "Eiks tää oo sulle vähä niinku syntistä hommaa?"
Meillä päin lestadiolaiset ei koskaan osallistu epäuskovaisten juhliin, joten olen todellakin nähtävyys täällä. Kaikki tietävät myös, ettei meidän perheessä myöskään kuunnella muuta kuin uskonnollista ja klassista musiikkia, eikä todellakaan tällaista jumputusta mikä täällä soi. Ei myöskään katsota hyvällä (tai ainakaan meidän isä ei katso) jos pukeutuu säädyttömiin vaatteisiin, ja sellainen hameeni ainakin pituudensa puolesta on. Olen jo tämän päivän aikana sortunut useampaan syntiin kuin koko elämäni aikana yhteensä.
Joten Eerika on ihan oikeassa, mitäpä sitä kieltämään. "Sovitaan vaikka niin", sanon rauhallisella äänellä ja hymyllä, sillä en halua provosoida häntä enempää.
Milja räpeltää mössöksi rypistynyttä räkäpaperia ja koittaa saada meikkinsä ojennukseen. "Se kusipää ainaki teki syntiä, ku petti mua. Mä tarviin nyt shotin ja röökiä."
"Hyvä idea!"
Tytöt pyyhältävät jääkaapin kautta ulos ja jään taas yksin, mutta tällä kertaa se ei haittaa ollenkaan. En tullut tänne saamaan ystäviä, en varsinkaan tuosta kolmikosta. Kierrän keittiön sivuovesta kapealle käytävälle ja löydän pienet jyrkät portaat.
Ehkä hän ei edes ole tulossa tänne. Ehkä häntä ei kiinnosta tuppukylän pikkubileet, kun hän on kuitenkin Helsingistä, missä bileet on varmasti hieman eri luokkaa. Kuulen portaiden päästä puheensorinaa ja kikatusta, joten lähden hiirenhiljaa kapuamaan niitä ylös. Kurkkaan varovaisesti kaiteiden välistä ja näen minimaalisen paljettimekon kimmellyksen takkatulen loimussa. Se on Henna.
Ja Henna istuu hänen vieressään. Kahdestaan. Syrjässä. Tunnen kuinka säälittävä sydämeni särkyy hieman.
"Tää alkaa vaikuttaa ihan kivalt paikalt asuu", kuulen Antonin sanovan. Henna kihertää hänen vieressään kuin mikäkin teinityttö.
"Ai niiiiinkö?" Henna lirkuttaa ja lähestyy Antonia, joten käännän katseeni heti pois.
Ihan turhaan kuvittelin että minusta olisi kukaan kiinnostunut. Varsinkaan joku Antonin kaltainen. Tottakai hän kiinnostuu Hennasta, hän on Antonin tavoin sosiaalisesti taitava ja varsinkin vastakkaisen sukupuolen seurassa hän oikein sädehtii. Kaikki pojat ovat jossain vaiheessa olleet ihastuneita Hennaan, ja niin Antonkin tulee olemaan eikö minulla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla tuollaisen kanssa. Kaikki typerät haaveet joita ehdin aivojeni sopukoissa muodostaa, pirstaloituu miljooniin osiin ja kurkkuani alkaa kuristaa. Katson typerää kollaripaitaani ja tekee mieli itkeä.
Miksi en voi olla tuollainen kuin Henna? Miksi olen vain tällainen tylsä lestadiolainen? Hiivin äänettömästi portaat takaisin alas ja pidätän itkua, nappaan keittiöstä sattumanvaraisesti jonkin puoliksi juodun viinipullon. Kävelen ovesta ulos kohti rantaa ja päädyn kivelle istumaan. Selaan instagramia ja luokkalaistemme ig-storyt on täynnä kuvia bileistä. Törmään Hennan uusimpaan kuvaan.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
It's Party Time !💕🥂 #parhaatbileet #lukionparhaimmistoo #scandinaviangirls #girlblonde #finnishgirls #instaqueen #helloimfromfinland #snäppäilkää
Minua ällöttää. Ei edes Henna, vaan minä itse. Minua ällöttää typerät vaatteeni ja typerät hiukseni ja typerä meikitön naama ja typerät haaveet Antonista. Nappaan ranteesta hiuslenkin ja kietaisen hiukseni nutturalle. Luen viinipullon kyljessä olevaa etikettiä aina vain uudestaan ja uudestaan, vaikka en ymmärrä mitään mitä siinä edes lukee. Viivyttelen tekemästä asiaa, jota tiedän ettei pitäisi, mutta hetki hetkeltä se houkuttelee enemmän. Hieman tärisevin käsin vien pullonsuun huulilleni ja otan ensikulauksen viinistä. Tai no, ensikulauksen alkoholista ylipäätään. Naamani vääntyy irvistykseen, juoma on väljähtänyttä ja kitkerää, mutta jollain oudolla ja selittämättömällä tavalla hyvää. Olkoon tämä kuinka syntistä vaan, niin tuon mökin sisällä tapahtuvat asiat on miljoona kertaa syntisempiä. Pääni sisällä kuuluu vaimea ääni, joka yrittää väittää vastaan, mutta onnistun sulkemaan syyttävän äänen mielestäni ottamalla toisen kulauksen. Irvistän jälleen. Ei tämä kyllä mikään makuelämys ole. Kaivan Villen antaman tupakka-askin taskustani ja vien yhden sieltä huulilleni. Sytytän sen ja katselen järvelle.
Järven pinta on aivan tyyni, jos ei oteta huomioon vesimittareiden iloista tanssia. Vesimittareiden katsominen on aina ollut jostain syystä rauhoittavaa — rakastan katsoa kuinka ne ottavat äkillisiä pitkiä harppauksia ja sitten ykskaks, ne pysähtyvät kuin seinään. Sitten taas uusi harppaus ja tauko. Ihan kuin he pysähtyisivät hetkeksi nauttimaan elämästä.
Tuollaista elämänkin pitäisi olla. Suuria, jännittäviä harppauksia, joiden välissä on hengähdystaukoja. Minun elämäni on yhtä sumeaa työntäyteistä ja kaurapuuron hajuista mössöä ilman yhtäkään jännittävää hetkeä tai oikeasti rentouttavaa hengähdystaukoa.
Kaadan viiniä kurkusta alas nopealla tahdilla ja sitten tunnen sen. Tunnen sen, mistä kaikki aina puhuvat. Varpaissani alkaa tuntua pieni rentoutumisen tunne, joka nousee siitä pikkuhiljaa muuallekin vartaloon. Viini aiheuttaa minulle rennon ja mukavan olon ja hetkeksi unohdan kaiken muun. Pikkuhiljaa alkoholi nousee päähän asti ja olo on ihanan sumea. Tällaisesta sumeudesta tykkään.
