Tää tuntuu niin väärältä, mutta samalla niin oikeelta. Mun ei pitäis olla täällä.
Mut täällä mä kuitenkin oon.
***
16-vuotias Saara on suuresta lestadiolaisesta perheestä. Vajaan 7000 asukkaan paikkakunta ja tiukka uskonnollinen kuri kotona tukahdut...
"Mä voin mennä pyörällä kyllä", sanon äidille samalla kun tungen perheen pienimmän suuhun velliä.
"Ootko ihan varma? Sulla oli eilen vielä kipee olo", äiti sanoo huolissaan.
Omatuntoni kolkuttaa niin että korvissa soi, enhän oikeasti ollut kipeä. Olin elämäni ensimmäisessä krapulassa ja sydämeeni sattuu valehdella äidille.
"Joo joo, oli varmaan vaan maha kipeenä jostain ruuasta", valehtelen.
"No okei, se helpottais tätä aamua kyllä tosi paljon", äiti huokaa. Tiistaisin olen meidän perheen ainoa, jolla on kasin aamu. Perheen ei tarvitse aloittaa aamutoimia niin aikaisin, jos menen pyörällä kouluun. Kaavin viimeiset vellin rippeet Sisun suuhun ja nostan hänet syöttötuolista syliini.
"Mitä jos meet kerranki hetkeks lepäämään, mä voin siivota tän keittiön ja ottaa Sisun mun huoneeseen siks aikaa ku valmistaudun kouluun", sanon äidille.
"Se olis aivan ihanaa, kiitos Saara", äiti sanoo ja halaa minua. "Oot enkeli."
Halaan takaisin, vaikka sydäntäni kipristelee. Minulla on niin huono omatunto kaikesta viime päivien sekoilusta. Mutta se nyt vaan on tosiasia, että näin uskonnollisessa perheessä on pakko käyttää mielikuvitusta, jos haluaa edes joskus hengähtää.
Siivoan keittiön ja lähden Sisu sylissä huoneeseeni. Siru nukkuu sikeästi omassa sängyssään, joten avaan hiirenhiljaa vaatekaappini ja alan tutkimaan asukokonaisuuksiani. Haluan pukeutua tänään coolisti, koska päätin, etten anna Antonin nyt vaivata päätäni. On aika mennä eteenpäin, unohtaa Antonin kaltaiset tyypit. Päädyn punaiseen ylisuureen kollaripaitaan, rikottuihin farkkuihin ja, no.. Vansseihin.
Olen erittäin tyytyväinen peilikuvaani, joten otan ylimielisen katseen ja yritän sen avulla siirtää sen itsevarmuuden myös muualle kehooni.
Ουπς! Αυτή η εικόνα δεν ακολουθεί τους κανόνες περιεχομένου. Για να συνεχίσεις με την δημοσίευση, παρακαλώ αφαίρεσε την ή ανέβασε διαφορετική εικόνα.
Mua ei kukaan omahyväinen helsinkiläiskusipää lannista, sanon mielessäni. Tää on sen menetys.
***
Ilman kosteus vetää hiukseni pörröön. Tämän asun kanssa pöyhkeä tukka näyttää onneksi ihan söpöltä, joten en anna sen häiritä. Eikä minun tarvitse hurmata ketään.
Enää.
Ensimmäiset tunnit on matikan tuplatunnit. Matikan opettajamme on vanhempi mies, joka saa kyllä ihan kenet tahansa nukahtamaan. Hänen pitäisi mielummin opettajan uran sijasta alkaa pitämään jotain uniklinikkaa. Katson oikealle, jossa Minttu nojaa käteensä ja on ihan nukahtamispisteessä. Tökkään häntä lyijykynällä nenään ja Minttu tirskahtaa. Luojan kiitos kukaan ei ole maininnut bileistä Mintun kuullen, Minttu ei koskaan hyväksyisi sitä, mitään sellaista.
En kestä jos menettäisin myös Mintun.
Matikan tuntien jälkeen on hyppytunti, ja istumme Mintun kanssa koulun kirjaston nurkkapöydässä. "Missä sä olit sunnuntaina?" Minttu kysyy lopulta.
"Mulla oli huono olo. Oikeesti", sanon ja yritän kuulostaa vakuuttavalta.
"Jaa", Minttu huokaa ja heittelee M&M-karkkeja suuhunsa. "Tuutko huomenna meille?"
"Voisin tulla", vastaan huojentuneena puheenaiheen vaihdoksesta. Tuntuu kamalalta valehdella Mintulle, koska yleensä kerron hänelle ihan kaiken.
Kirjastoon alkaa valua enemmän porukkaa, yksi niistä on Jesse, joka kävelee tietokoneelle ja moikkaa minua hymyillen. Mintun suu loksahtaa auki, kun moikkaan takaisin.
"Tunnetko sä ton jotenki paremminki?" Minttu kuiskaa ihmeissään. "Eilenki se tuli luokkaan ja ilmotti opelle et Saara tuli kipeeks ja katoin sitä sillee et mitä paskaa, toi on mun hommaa."
Omatuntoa alkaa heti kouristaa. "En tunne, se vaan sattu olee sillon siinä ku mua alko oksettaa", vastaan paniikissa. "Oisin oikeesti ilmottanu sulle mut pelkäsin et yrjöön sinne luokkaan jos tuun sinne."
"Jaa", Minttu sanoo ja kohottaa kulmiaan. "Mut anna olla viimenen kerta ku joku Jesse hoitaa parhaan ystävän hommia mun puolesta."
"Joo joo", nauran taas kerran Mintun ylidramaattisuudelle. "Mennää syömään."
***
"Nammm, kalapuikkoja", Minttu hihkuu kuin pieni lapsi karkkikaupassa. Nappaan neljä kalapuikkoa, perunamuusia ja ison kasan tillikastiketta. Olen ottamassa porkkanaraastetta salaattien kohdalla, kun yhtäkkiä joku vislaa.
"Kato Saara", Minttu tökkää minua kyynärpäällä ja huomaan, että kaikki tuijottaa minua.
"Tekstiilikaksoset", kuulen jonkun huutavan.
"Saara ootko ostanu miesten puolelta vaatteet?" toisaalta kuuluu.
Yhtäkkiä näen Antonin ruokalan ovella muutaman metrin päässä minusta, ja meinaan pudottaa tarjottimeni lattialle, kun huomaan mitä hänellä on päällä.
Punainen kollaripaita. Revityt vaaleat farkut. Vanssit.
Joku poika Antonin vieressä tökkää häntä kylkeen ja nyökkää mua kohti. Anton katsoo minua päästä varpaisiin ja näyttää vaivautuneelta.
"Vähä näytätte söpöiltä", Minttu hihittää vieressäni ja myös minua alkaa naurattaa. Anton katselee ympärilleen niskaansa hieroen, kun joka puolelta kuuluu supinaa ja vislauksia. Uskaltaudun hymyilemään varovasti Antonin suuntaan.
"Täten julistan teidät mieheksi ja vaimoksi, voitte suudella", rinnakkaisluokan Aleksi seisoo meidän välissä kädet ristittynä ja räkättää niin ettei meinaa henkeä saada.
Ja juuri sillä hetkellä Anton hymyilee minulle. Hän ihan oikeasti hymyilee minulle. Ei väkinäisesti, vaan niin, että silmätkin hymyilee.
"Teiän ei tarvi ostaa mätsääviä tuulipukuja", Ville hänen vieressään heittää ja saa sillä Antonilta tönäisyn.
"Haista paska", Anton kivahtaa Villelle, mutta alkaa kuitenkin lopulta nauraa.
Tuntuu ihanalta nähdä taas nuo ystävälliset, nauravat kasvot. Taas pienen hetken kaikki muu häviää ympäriltä, perhosten siivet lepattavat vatsassani ja unohdan kaikki viime päivien surkeat tapahtumat.
Uskaltaudun hymyilemään Antonille varovaisesti, mutta Minttu tökkää minua tarjottimellaan selkään ja kupla menee rikki.
"Mennään jo!"
Koko ruokailun ajan tunnen uteliaita katseita eri puolelta ruokalaa, enkä saa yhtäkään kalapuikkoa nielaistua.
Kaksi punaista paitaa. Kahdet Vanssit. Kahdet rikkinäiset farkut. Kaksi kertaa Anton vilkaisee minuun päin. Kaksi kertaa vielä Anton hymyilee minulle. Kaksi kertaa tunnen olevani taas elossa.
