kiss my sins away

part 89 : äiti

Kun olin 10-13-vuotias, yksi lempipuuhani suviseuroissa oli pariskuntien bongaaminen.

Rakastin rypeä siinä kateuden mutalammikossa katsellen toisten onnellisuutta. Katsoa, kuinka he kävelivät käsi kädessä läpi seurakentän ja istuivat vierivieressä pöydän äärellä syömässä pizzaa. Nähdä, kuinka he vaihtoivat paljonpuhuvia, ihastelevia katseita. Miettiä, mitähän nuoret vastarakastuneet pariskunnat keskenään juttelevat, tai että karkaavatko he salaa yön pimeydessä perheen yhteisestä asuntoautosta nukkumaan yhteiseen telttaan. Toistensa kainaloon.

Mutta yhtä asiaa en koskaan nähnyt. Suudelmia.

14-vuotiaana aloin ihmettelemään. Ihmettelin, että jos he rakastavat toisiaan niin paljon, niin miten ihmeessä he pystyvät olla pussaamatta toisiaan. Lestadiolaisen opin mukaan suudelmat ovat vaarallisia, sillä ne voivat olla houkutus esiaviolliseen seksiin, joka johtaa syntiin. En pystynyt ymmärtämään, miten he olivat niin vahvoja vastustamaan sitä houkutusta. Että miten synnittömästä elämästä kiinnipitämisen halu muka voi mitenkään olla vahvempaa kuin halu toista kohtaan.

Olin silloin myös ihan varma, etten saa koskaan poikaystävää. Se ei johtunut siitä, että pidin itseäni jotenkin rumana tai ällöttävänä eikä siitä, että olin poikien seurassa aina hikoileva kömpelys, joka ei saanut sanaa suustaan.

Se johtui siitä, että tiesin jo silloin etten halua lestadiolaista poikaystävää.

Halusin kyllä kokea rakkauden, mutta en sillä perinteisellä lestadiolaisella tavalla. En halunnut pikaisesti naimisiin, jotta voimme muuttaa yhteen. Eikä naimisiinmeno houkuttanut, koska se mahdollistaa seksin harrastamisen, joka taas luonnollisestikin voisi johtaa äitiyteen, johon en todellakaan ollut valmis. En vielä moneen, moneen vuoteen.

Olin loukussa apuäitinä kotona, ja ainoa pakokeino siitä olisi ollut naida lestadiolainen mies ja muuttaa hänen kanssaan yhteen. Se taas olisi turhan nopeasti johtanut siihen, että olen sitten itse äiti. En mikään apuäiti, vaan ihan todellinen äiti niille omille kymmenelle lapselleni. Sitten vasta olisinkin ollut loukussa.

Ja niin noidankehä oli valmis. Hautasin poikaystävähaaveet syvälle sisimpääni, joka aiheutti ensimmäisen suuren möykyn. Sen möykyn, joka vain kasvoi ja kasvoi, mitä enemmän asiaa ajattelin. Äidin ja isän yrittäessä parittaa minua Otolle, pelkäsin kuollakseni sen olevan ainoa vaihtoehtoni. Ainoa "oikea" vaihtoehto. Että ensi kesän suviseuroissa se olisi Otto, joka kulkee käsipuolessani. Ja sitä seuraavana kesänä vasemmassa nimettömässäni killuisi mielikuvitukseton kultainen vihkisormus, joka olisi konkreettinen merkki siitä etten ole vastaanottanut sitä aidosti rakastaen vaan velvollisuudentunnosta. Ja sitä seuraavissa suviseuroissa edellisen kesän lempifarkkuni ei enää mahtuisi minulle, koska vatsassani kasvaisi pieni ihminen, joka pakottaisi minut H&M:n äitiysvaateosastolle. Sitä seuraavissa suviseuroissa työntäisimme jo vauvanrattaita enkä ole edelleenkään saanut pukeutua lempifarkkuihini, koska toinen vauva olisi jo tuloillaan. Sitä seuraavana vuonna olisin niin väsynyt kolmen pienen lapsen kanssa, että en jaksaisi edes ajatella suviseuroihin lähtemistä. Sitten joutuisin odottamaan 15 vuotta, ennen kun mahdun taas niihin farkkuihin. Ja sitten olisin jo niin vanha, ettei ne olisi enää muodissa. Sitten vain odotan esikoiseni alkavan tehdä lapsia ja olisin taas apuäiti omalle tyttärelleni. Apuäidistä äidiksi ja taas takaisin apuäidiksi, kunnes olen elänyt sen synnittömän elämän ja olisin ansainnut itselleni taivaspaikan. Sitten makoilisin sohvalla vanhana raihnaisena vanhuksena harmaantunen Oton vieressä kuolemaa odottaen ja miettisin, mitä elämäni olisi ollut jos en olisi astunut siihen muottiin, johon minun odotettiin astuvan. Että mitä jos olisinkin rohkeasti vain kuunnellut sydäntäni ja valinnut toisin.

Nyt uskalsin valita toisin. Nyt minä olen todistanut oman suviseurasuudelmani ihmisen kanssa, joka on kaikkien unelmieni täyttymys. Se, jonka kanssa tulevaisuuden ajatteleminen ei aiheuta möykkyjä, vaan aitoa innostusta siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että minun ei tarvitse olla äiti, ei ainakaan vielä, vaan voimme vain elää rentoa elämää pelkästään toisistamme nauttien. Se tuntuu niin uskomattomalta, että meinaan haljeta tästä onnen määrästä, jonka tuo upea ruskeasilmäinen mies on minulle suonut.