kiss my sins away

part 66 : me eletään nyt

"En vittu varmasti mene tohon", Marius sanoo totisena.

"No ihan varmana tuut, sun pitää tulla pitää mua kädestä", Siru marmattaa.

"No musta ei oo mitää hyötyy siinä vaiheessa ku kuolen vittu sillä sekunnilla ku toi ampuu mut tonne ilmaan."

"Sä mitään kuole", Siru nauraa. "Korkeintaan menetät tajuntas vaan."

Marius rääkäisee dramaattisesti. Hän osoittautui melkoiseksi nynneröksi, mitä tulee huvipuistolaitteisiin. Hän on meistä kaikista rajuimman näköinen sotkuisine puolipitkine hiuksineen ja kulahtaneine bändipaitoineen, ja sitten hän onkin porukan nössöin. Oli jo kovan työn ja tuskan takana saada hänet houkuteltua vuoristoratoihin, jotka ei edes mene korkealle tai pää alaspäin. Päätimme, että viimeisenä menemme kaikki yhdessä legendaariseen Rakettiin. Halusi hän tai ei.

"Anton voi pitää sua kädestä", sanon hymyillen.

"Joo, mä hoidan", Anton virnistää.

"Arrrrgggggggh", Marius vääntää suunsa mutruun ja katsoo Rakettia. "No vittu mennään sit."

Poskeni kramppaavat jo tästä koko päivän kestäneestä hymyilystä eikä siihen näytä tulevan loppua. Päivä on ollut niin ihana, ja tämä viimeinen laite kruunaa sen. Tunne on uskomaton, kun Raketti ampuu meidät ilmaan ja vatsanpohjassa tuntuu jännittävä muljahdus sen lähtiessä takaisin alaspäin. Marius huutaa kuin palosireeni ja me muut nauraa räkätämme vieressä. Olen kyllä itsekin aivan totaalisen atomeina jännityksestä, mutta en halua näyttää sitä. Ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen on aina tuottanut tulosta.

"Ei vittu ikinä enää tohon", Marius huokaa, kun turvavaljaat aukeavat ja hän saa vihdoin jalat takaisin maan kamaralle.

"Joo tää ei oo kyl mikää elämys", Anton sanoo ja hieroo otsaansa. "Mut silti tää on pakko kokee joka kesä."

"Just hyvä", vastaan ja Siru komppaa minua.

"Ootte ihan sekasin", Marius sanoo ja repäisee rannekkeensa ranteestaan. "Mun lintsireissu loppu nyt."

"Me mennään vielä ton söpiksen kaa kyl viel maailmanpyörään", Anton sanoo ja vetää minut kylkeensä. "Vai mitä?"

Nyökkään, mutta kertomatta, että en pidä maailmanpyörästä. Yhtään.

"Mä meen pitää ton nynnerön tukasta kiinni ku se varmaan yrjöö ihan just", Siru nauraa. "Pitäkää hauskaa. Ootetaan teitä tossa ulkopuolella."

Lähdemme kävelemään käsi kädessä kohti maailmanpyörää. En ole todellakaan mikään maailmanpyörän suurin fani, koska se keinuu inhottavasti ja on ylhäällä aivan liian pitkään. Pelkään aina, että se jää jumiin ja joudun loikkaamaan sen heiluvasta kopista johonkin nosturiin. Antonin turvallinen läsnäolo kuitenkin pitää katastrofiajatuksia täynnä olevan mieleni kurissa (tai niin haluan uskotella itselleni.) Olemme viettäneet Lintsillä koko päivän ja sulkemisaika on ihan pian, joten ainakin tämä on täydellinen aika tulla maailmanpyörään. Lämpöisen oranssi auringonlasku valaisee Helsingin, ja haluan nähdä sen yläilmoista. Vaikka sitten pyörtyisin sinne.

"Oliks hyvät synttärit?" Anton kysyy, kun koppi nytkähtää liikkeelle.

"Parhaat synttärit ikinä", yritän sanoa niin rennosti kuin osaan, vaikka olen kauhusta kankeana.

"Hyvä", Anton hymyilee ja nojaa eteenpäin minua kohti. Koppi keinahtaa sen voimasta ja refleksinomaisesti tartun keskellä olevasta paalusta kiinni kaksin käsin.

"Pelottaaks sua?"

"Shhh", sihahdan ja painan silmäni tiukasti kiinni. "Mä en tykkää tästä."