kiss my sins away

part 57 : suru

Kävelemme pois Mariuksen asunnon parkkipaikalta. Siru oli niin pois tolaltaan, että halusi olla yksin. Marius vaati kuitenkin jäädä hänen tuekseen, ja hyvä niin. Ei kenenkään ole hyvä olla yksin tuollaisen jälkeen. Mariuksella on kaiken lisäksi kokemusta samasta tilanteesta, joten hän on nyt paras mahdollinen lohduttaja siskolleni. Siru oli niin murheenmurtama, että sydämeni ei olisi enää kestänyt nähdä häntä siinä kunnossa. Vaikka Siru on aina niin vahva ja rohkea, tiesin, että siellä syvällä sisimmissä on pienen tytön hauras sielu. Siru on aina ollut muutenkin enemmän isin tyttö, joten tottakai se musersi hänet.

Ja se musertaa minut.

"Oon niin pahoillani", Anton sanoo ja vetää minut hellästi kainaloonsa turvaan. "Jos mä oisin tienny et siinä käy noin, en ois ikinä suostunu siihen. Mä en oikeesti tajunnu, et se on noin iso juttu. Et jos lapsi alkaa seurustella sellasen kans joka ei ookkaan lestadiolainen, nii sen takii voi oikeesti heittää oman lapsen pois himasta", Anton puhuu turhautuneeseen sävyyn. "Ihan vitun uskomatonta."

"Ei se kaikille ookkaan nii iso juttu", muistutan. "Jotku on onnekkaita, mut meille — meille nyt vaan sattu tollaset vanhemmat", sanon ja niiskaisen.

Anton pysähtyy ja painaa päänsä alas. "Tää on mun syytä", Anton mutisee. "Jos et ois tutustunu muhun, nii tätä ei ois käyny. Ilman mua sä oisit juhlimassa sun veljeä etkä ois noin surullinen."

"Anton, kuuntele mua", sanon hivuttaessani molemmat käteni Antonin poskille ja katson häntä syvälle silmiin. "Tää ei todellakaan oo sun syytä. Joo, ilman sua just tätä ei olis tapahtunu, se nyt on fakta, mut oisin jossain vaiheessa kuitenkin joutunu kertomaan, etten oo enää uskossa. Ja sit tää sama olis tapahtunu, sillä erolla vaan, et mulla ei olis ollu ketään. Oisin ollu ihan yksin, ilman sua oisin miljoona kertaa surullisempi", kerron avoimesti. "Sä oot ainoo, joka pitää mut järjissäni."

Anton kääntää katseensa jonnekin pääni yli, eikä sano mitään. Hän irroittaa käteni hitaasti kasvoiltaan, kävelee tien reunaan ja kyykistyy maahan, ja kun hän nousee, hänen kädessään on leskenlehti.

"Sillon, ku istuit siel tiellä leskenlehtiseppele päässä, mä halusin vaan suojella sua. Mä halusin huolehtii, et sä pääset himaan", Anton sanoo ja ojentaa leskenlehden minulle. "Mä haluun edelleen huolehtii, et sä pääset himaan."

Kyynel vierähtää poskelleni. "Oot ihana."

"Sä oot", Anton sanoo ja painaa hellän suudelman huulilleni. "Kaikki järjestyy vielä, mä lupaan."

Antonin puhelin alkaa soida, huomaan näytöltä soittajan nimen. Elisa.

"Moikka!" kuulen Elisan iloisen äänen puhelimen läpi. "Ootteko vielä Sampan juhlissa?"

Alahuuleni alkaa samantien väpättää ja Anton puristaa kättäni.

"Ei olla enää", Anton vastaa ja katsoo minua myötätuntoisesti.

"Jos haluutte tulla käymään nii tervetuloa!" Elisa huudahtaa. "Täällä on yks hattaratukkanen tyttö, joka kaipaa Saaraa."

"Venaa", Anton sanoo ja siirtää puhelimen pois korvaltaan ja painaa kämmenensä kaiuttimen päälle. "Haluutsä et mennää vaa meille vai mitä tehään?"

En todellakaan halua nyt mennä Antonille. Tai haluaisin, jos se ei olisi alle 100 metrin päässä siitä, missä koko sukuni juhlii perheemme ensimmäistä ylioppilasta. Ilman meitä. Pala alkaa taas nousta kurkkuuni.

Tarvitsen nyt muuta ajateltavaa.

"Mennään Elisalle, musta tuntuu et tarviin nyt Oonan hattaraterapiaa", vastaan ja jopa hymyilen hiukan. Anton muodostaa huulillaan sanat ooks ihan varma, ja nyökkään. Anton laittaa luurin takaisin korvalleen.