Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

2. osa

Myrskyklaanin soturi Likakatse käveli pitkin leiriin johtavaa piikkihernetunnelia. Hänen edellään kulki hänen vanha mestarinsa Ampiaisaivastus hiirtä suussaan kantaen. Hän oli ollut metsästämässä tämän kanssa, koska klaani oli heikossa kunnossa ja tarvitsi kaiken mahdollisen tuoresaaliin.

Naaras oli huolissaan vanhemmasta soturista, koska tämän vasta vähän aikaa sitten oppilaaksi päässyt pentu oli hiljattain kuollut Aurinkokivistä käydyssä taistelussa, johon tämä ei olisi edes saanut osallistua. Menetys oli koskettanut jokaista syvästi.

Päästyään aukiolle Likakatse suunnisti kohti tuoresaaliskasaa, joka oli lohduttoman pieni. Hän jätti siihen saamansa vesimyyrän, joka oli yhtä laiha kuin kaikki muutkin tuoresaaliit. Hän tunsi vatsansa kurnivan ja tuoresaaliin kantaminen suussa oli saanut veden herahtamaan kielellä. Vastahakoisesti hän kuitenkin kääntyi ottamatta itselleen mitään hokien mielessään, että heikommat olivat etusijalla. Tuhkanharmaa kissa istahti soturien pesän ulkopuolelle kuten hänellä oli ollut aikaisemminkin monesti tapana tehdä omaa vuoroaan odotellessa.

Korkealle kohoavista puista putosi jo valmiiksi valkoiselle aukiolle lisää lunta. Tänä lehtikatona lunta oli riittänyt ja oli tuntunut kuin sen tuleminen ei ikinä loppuisi. Ainoastaan lämpenevät ilmat kertoivat, että hiirenkorvan aika oli saapumassa. Nytkin ilma tuntuisi melko lämpimältä ellei tuuli puhaltaisi puiden seassa. Naarassoturi pörhisti turkkiaan suojaksi viimalta.

Äkkiä nopea liike sai naaraan nostamaan katseensa ja kääntämään sen liikkeen suuntaan. Hän näki toisen Myrskyklaanin soturin, Virranpauhun, pitkän mustaruskeatäplikkään turkin vilahtavan pentutarhan sisäänkäynnillä. Tämän silmät olivat selällään ja niissä saattoi nähdä epätietoisuuden. Myös muut aukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan kollia, joka käännähti kohti parantajan pesään ja rynnisti tunneliin niin nopeasti kuin näytti tassuistaan pääsevän.

Likakatse tiesi, että tämän kumppani Kipinätäplä odotti pentuja ja klaanin parantaja Laakerinlehvä oli arvioinut pentujen syntyvät pian. Hän arveli, että synnytys oli alkanut, koska ei voisi muuten kuvitella yleensä niin rauhallista soturia sellaisessa mielentilassa.

Vaikka pennut olisivat aina hyvä asia klaanille, hän ei voisi ikinä itselleen kuvitella sellaisia. Ajatuskin leiriin jäämisestä moneksi kuuksi sai hänen karvansa pystyyn, koska hän nautti soturina olemisesta ja metsässä liikkumisesta. Likakatse katsoi vielä hetken pimeää saniaistunnelin suuta ennen kuin siirsi kiiluvan katseensa taas kohti tuoresaaliskasaa toivoen, että voisi pian iskeä hampaansa tuoresaaliin lihaan.

Kovinkaan kauaa ei aikaa kulunut, kun hän havahtui ajatuksistaan juoksuaskeliin, jotka tulivat nyt parantajan pesän suunnalta. Hän huomasi Virranpauhun palaavan aukiolle samaa vauhtia kuin mennessäänkin mutta tällä kertaa Laakerinlehvä perässään. Valkoinen naaras kantoi suussaan jonkunlaisia yrttejä, joista soturi tunnisti ainoastaan vadelmanlehdet. Likakatse katsoi, kuinka parantaja työntyi pentutarhan ahtaasta sisäänkäynnistä Virranpauhun kannoilla.

Ollessaan vielä oppilas Likakatse oli tykännyt avustaa parantajaa yrttien keräämisessä, vaikka ei ollutkaan ikinä halunnut parantajaksi. Hänen ystävästään Pihlajantassusta oli tullut parantajaoppilas vain vähän aikaa sitten, ja tämä jatkaisi Laakerinlehvän tassujen jäljissä, kun valkoisen naaraan olisi aika liittyä Tähtiklaaniin tai siirtyä klaaninvanhimpiin. Likakatse oli iloinen ystävänsä puolesta, koska tämä oli löytänyt polkunsa, jota halusi seurata, mutta hän oli myös surullinen, koska oli tietoinen heidän välilleen tulleesta kuilusta, jota ei voinut ylittää.

Hän olisi voinut kuvitella, että Pihlajantassu olisi mukana synnytyksessä Laakerinlehvän kanssa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään vaaleanoranssiraidallisesta turkista. Taistelussa vähän aikaa sitten kuollut oppilas oli ollut tämän sisar ja soturi mietti, suriko tämä edelleen sisarensa kuolemaa niin paljon, ettei pystynyt vielä jatkamaan koulutustaan.