Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

78. osa

Myrkkykiemura oli silmänräpäyksessä Ruotouskon luona välittämättä omista kihelmöivistä haavoistaan ja pysähtyi tämän viereen hiekkaa tassuillaan lennättäen. Tämän valkoinen turkki oli takkuinen ja värjäytynyt punaiseksi verestä. Myös maassa tämän alla oli verilammikko, joka tuntui kasvavan koko ajan. Kynsiroihun tekemä viilto näytti syvältä, ja kollin teki mieli katsoa muualle. Ruotouskon kylki kuitenkin kohoili, joten tämä oli elossa.

"Ruotousko! Kuuletko minua?" hän kysyi hätäisesti ja kosketti kuonollaan ystävänsä turkkia. Hän tunsi tämän liikahtavan, ja pian tämä avasi siniset silmänsä. Myrkkykiemura ei kuitenkaan pystynyt huojentumaan, koska tämän vammat olivat niin vakavia ja tämä oli jo menettänyt niin paljon verta.

"Myrkkykiemura", tämä kuiskasi käheällä äänellä ja kohdatessaan tämä katseen hän huomasi tämän silmien olevan sumeat, "onneksi olet kunnossa."

"Ja se on vain sinun ansiotasi. Sinä pelastit henkeni enkä tiedä, miten ikinä voin korvata sen sinulle. Olen sinulle ikuisesti kiitollinen", hän maukui hätäisesti, "nyt meidän täytyy vain saada sinutkin kuntoon."

Ruotousko hänen viereltään kuitenkin pudisti päätään. Jopa niin pieni liike näytti tuottavan tälle tuskaa, koska tämä irvisti ja pysyi sitten mahdollisimman paikallaan. Vaikka tämän keho oli pahasti haavoittunut, tämän mieli tuntui toimivan ja tämä näytti tietävän, mitä pian tapahtuisi.

"En ole kertonut tätä kenellekään mutta minä tiesin kuolevani. Olen kuitenkin iloinen, että se ei estänyt minua tulemasta apuun. Oli kunnia olla Myrskyklaanin soturi, ja nyt voin vain toivoa, että Tähtiklaani hyväksyy minut luokseen, vaikka en olekaan klaanisyntyinen", valkoinen soturi kähisi ja Myrkkykiemura näki tämän suusta lentävät veripisarat, kun tämä yski koko keho kouristellen. Hän ehti miettiä vain silmänräpäyksen ajan, mitä tämä tarkoitti sillä, että oli tiennyt kuolevansa. Miten se voisi olla mahdollista?

"Et sinä kuole! Et voi jättää minua! Et voi jättää Raikassiipeä", hän intti epätoivoisena, vaikka tiesi, että mitään ei enää ollut tehtävissä, kun jopa Ruotousko ajatteli kuolevansa. Hän ei kuitenkaan voinut ajatella elämistä ilman parasta ystäväänsä.

"Elämäni paras päätös oli lähteä mukaasi enkä kadu sitä, vaikka matkani loppuukin tähän. Sain olla osa Myrskyklaania ja löysin Raikassiiven. Olisin seurannut sinua, minne tahansa olisit mennyt. Olet parhain ystäväni, veljeni, johtajani", Ruotousko kuiskasi.

Äkkiä toinenkin myrskyklaanilainen ilmestyi Myrkkykiemuran viereen, ja hän tunnisti sisarensa Raikassiiven. Tämän musta turkki oli sotkussa ja veren tahrima mutta tämä ei näyttänyt edes huomaavan sitä, koska tuijotti vain kauhistuneena kumppaniaan.

"Ruotousko, sinut pitää äkkiä saada Pihlajanmarjan luokse", tämä maukui hätääntyneenä mutta jälleen Ruotousko vain pudisti kivusta huolimatta päätään.

"Ei Raikassiipi. Mitään ei ole enää tehtävissä", Ruotousko vastasi tyynellä äänellä ja Myrkkykiemuran oli pakko kääntyä toisaalle, koska ei pystynyt katsomaan surua ja epätoivoa ystävänsä katseessa, kun tämä tajusi, että joutuisi hyvästelemään myös kumppaninsa. Hän puri hampaansa yhteen ja sulki silmänsä ja korvansa kahden soturin naukaisuilta yrittäen edes hieman koota itseään.

"Pidä huolta pennuista", hän kuuli äkkiä Ruotouskon kuiskaavan ja sillä silmänräpäyksellä kääntyi taas katsomaan sisartaan ja kuolevaa ystäväänsä. Odottiko Raikassiipi Ruotouskon pentuja? Sitäkö Pihlajanmarja oli ollut sanomassa ennen kuin taistelu oli alkanut? Terävät kynnet puristivat häntä sisältä yhä enemmän eikä tiennyt enää, miten pystyisi elämään tunteen kanssa yhtään kauemmin.

"Rakastan sinua, Raikassiipi", Ruotousko naukui lempeästi ja musta naaras puski kumppaniaan silmät surun sumentamina. Myrkkykiemurasta tuntui pahalta myös sisarensa puolesta, koska ensin pentuna tämä oli menettänyt koko perheensä, vaikka saanutkin hänet myöhemmin takaisin. Sitten tämän ottoisä oli menehtynyt ja nyt tämän kumppani teki kuolemaan tämän silmien alla.

"Minäkin sinua", naarassoturi vastasi ääni värähtäen.

"Myrkkykiemura", äkkiä valkoinen soturi kääntyi vielä kerran katsomaan Myrskyklaanin varapäällikköä, "hyvästi ystäväni."

"Ei Ruotousko! Ei!" hän huusi mutta tämän silmät sulkeutuivat hitaasti ja hän näki viimeisen kerran tämän taivaansiniset silmät. Hän ei voinut kuin katsoa, kun tämän valkoinen kylki kohoili vielä muutaman kerran ennen kuin tämä veti henkeä vielä viimeisen kerran ja jäi sitten makaamaan liikkumattomana.

"EI!" Myrkkykiemura ulvoi sydäntä särkevästi välittämättä, minne asti hänen äänensä kantoi. Hän ei ollut koskaan edes osannut kuvitella joutuvansa jonakin päivänä eroamaan ystävästään, jonka kanssa oli kulkenut pennusta asti. He olivat yhdessä lähteneet Sulan luota kohti tuntematonta ja päätyneet Varjoklaaniin. Yhdessä he olivat kokeneet Murjotustähden kauheudet ja lopulta päässeet pakenemaan. Yhdessä he olivat löytäneet tiensä lopulta Myrskyklaaniin ja ansainneet soturinimensä. Yhdessä he olivat pelastaneet Myrkkykiemuran pennut Varjoklaanista ja Ruotousko oli jopa saanut toisen näistä oppilaakseen. Seisoessaan ystävänsä liikkumattoman ruumiin vieressä kaikki ponnistelu tuntui yllättäen täysin turhalta.

Hänen katseensa sumeni ja hän painoi kuononsa ystävänsä turkkia vasten välittämättä verestä, joka tahri hänen turkkiaan entistä enemmän. Hänen omat haavansa tuntuivat nyt pieniltä siihen verrattuna, mitä Ruotousko oli joutunut kokemaan. Raikassiipi painautui hänen kylkeään vasten mutta edes tämän läsnäolo ei tuntunut tuovan lohtua, vaikka sama suru puristi heitä molempia.

"Tämä ei voi olla totta", hän hoki surun musertamalla äänellä kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä, "anna anteeksi Ruotousko. Tämä on minun vikani."

Hän ei olisi voinut olla tietoisempi siitä, että Ruotousko oli uhrannut henkensä hänen puolestaan. Jos tämä ei olisi pelastanut häntä Kynsiroihulta, tämä ei olisi kuollut. Kuinka monen kissan oli vielä kuoltava hänen takiaan?

_________________________________________________________

- Satakieli