Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

8. osa

Kului kuu, toinen, lähemmäs kolmatta eivätkä ahdistus neljän seinän sisällä olemisesta ja uteliaisuus metsää kohtaan haihtuneet Myrkkypennun mielestä. Siitä asti, kun hän oli nähnyt erikoisen unen ja Sulka oli kertonut muille pennuille klaaneista, naaras oli käyttäytynyt hyvin omituisesti.

Musta pentu oli yrittänyt kysyä menneisyydestään ja klaaneista useaan kertaan, mutta tämä ei ollut suostunut kertomaan keksien aina jonkun tekosyyn, miksi ei sinä hetkenä pystynyt. Asia harmitti häntä valtavasti, koska hän ei itse muistanut juuri mitään tai tuntenut ketään muutakaan, joka olisi voinut häntä auttaa. Yhä enemmän asiaa miettiessään hän varmistui siitä, että naaras salasi jotain.

Istuessaan taas kerran aidalla hän viimein päätti pakottaa Sulan kertomaan tietämänsä, kun tämä sattuisi hänen eteensä seuraavan kerran. Hän tuijotti tyhjin silmin eteensä ja mietti, mitä silloin sanoisi valkealle naaraalle. Hän tiesi, että tiedon saaminen ei olisi helppoa, mutta hän tiesi myös, että hänen oli pakko saada tietää totuus.

Kun Myrkkypentu oli saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja päättänyt, mitä sanoisi, hän kääntyi aidalla. Hän oli loikkaamassa puutarhan puolelle, kun ihmetyksekseen huomasi etsimänsä kissan kävelemässä pesän luota häntä kohden. Tämä ehti ottaa vain muutaman askeleen eteenpäin, kun Myrkkypentu oli jo hänen luonaan. Sulka katsoi kollia hämmentyneenä, koska oli selvästi huomannut hänessä tapahtuneen muutoksen.

"Sisällä...", tämä aloitti ja yritti käyttäytyä mahdollisimman normaalisti.

"Nyt sinun on pakko kertoa", Myrkkypentu maukui keskeytettyään Sulan naukaisun hännän heilautuksella.

"Kerrottava mitä? Ei minulla ole mitään kerrottavaa", Sulka vastasi hätäisesti ja istahti nurmikolle nuolaisten samalla muutaman kerran rintaansa peittääkseen tunteensa. Kolli lähti kiertämään pitkäturkkista kissaa heilautellen häntäänsä turhautuneena puolelta toiselle.

"Ei vai?" hän tokaisi seisahtuessaan tämän eteen ja hänen äänestään huomasi, että hän ei uskonut hetkeäkään naarasta, "siitä asti, kun tulin tänne, olet vältellyt puhumasta metsästä ja minun menneisyydestäni, kun minä olen ollut paikalla. Ei kuitenkaan enää."

Myrkkypentu tuijotti Sulkaa uhmakkaasti ja vasta silloin hän tajusi, kuinka paljon oli kasvanut menneiden kuiden aikana. Pian hän olisi jo Sulan kokoinen. Naaraan silmissä välähti pelokas katse, mutta sitten tämä huokaisi lannistuneesti ja laski katseensa tassuihinsa, jotka painelivat maata hermostuneesti.

"Hyvä on", tämä lupasi viimein ja huokaisi toistamiseen nostamatta katsettaan edelleenkään mustaan kolliin, vaikka hän oli jo selvästi rauhoittunut kuultuaan tämän vastauksen ja istahtanut maahan odottamaan.

"Mitä sinä muistat?" vaalea kissa kysyi hiljaisella äänellä ja vilkaisi nopeasti Myrkkypentua. Mietteliäs ilme nousi hänen naamalleen. Kun hän lopulta vastasi, kaikki äskeinen närkästys ja uhmakkuus oli tiessään, koska hän odotti vain kuumeisesti saavansa kuulla sijaisemonsa kertomat asiat.

"Vain sen kun putosin siihen kuoppaan ja sinun tulosi."

"Olen kuullut muilta kissoilta lähipesistä metsässä asuvista villikissoista, jotka asuvat kuulemma neljässä klaanissa. Olen haistanut aidalta kissojen hajua metsässä, mutta kuvittelin aina niiden kuuluvan kulkukissoille", Sulka aloitti varovaisesti ja Myrkkypennun mieleen tuli haju, jonka oli itsekin aina välillä haistanut aidalla ollessaan. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt naarasta vaan antoi tämän jatkaa:

"Kuvittelin aina ennen, että ne olivat vain tarinoita, jotta kissanpennut pysyisivät kodeissaan, mutta siitä lähtien, kun löysin sinut, en ole enää ollut varma. Ko-koska huomasin..."