Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

77. osa

Myrkkykiemura yritti pyristellä vastaan tuntiessaan terävät hampaat niskassaan mutta tajusi sen melkein heti hyödyttömäksi. Kynsiroihun ote hänen lavoistaan oli liian tiukka. Veri pulppusi taisteluhaavoista ja hän alkoi jo tuntea itsensä hieman hataraksi. Tässäkö se oli? Näinkö hänen elämänsä päättyisi?

Äkkiä valkoinen turkki vilahti hänen näkökenttäänsä. Ensimmäisenä hän ajatteli nähneensä Pilvenriekaleen mutta tajusi sitten, että tulijan turkki ei ollut niin puhtaanvalkoinen kuin Pilvenriekaleella. Ruotousko. Tämän oli pakko olla Ruotousko ja jos soturi oli leirissä, tarkoitti sen myös sitä, että muunkin partion oli täytynyt palata. Hidastuvista ajatuksistaan huolimatta hän ihmetteli mielessään, miten nämä olivat palanneet niin nopeasti.

Äkkiä paino lähti hänen päältään ja niskassa olleet hampaat irtosivat. Kääntäessään päätään hän näki Ruotouskon lennättävän Kynsiroihun kauemmas. Tuntui kuitenkin siltä, että voima oli täysin karannut hänen raajoistaan, eikä hän jaksanut nousta ylös maasta, joten hän pystyi vain katsomaan ystävänsä ja varjoklaanilaisen taistelua.

Valkoinen myrskyklaanilainen oli hyökännyt toisen soturin kimppuun eikä Myrkkykiemura voinut olla ihailematta silmänräpäyksen ajan tämän itsevarmuutta. Ehkä tämä halusi näyttää Kynsiroihulle, että ei ollut enää se sama kissa, joka ei ollut pystynyt pistämään hanttiin Varjoklaanissa. Tämä sai raapaistua vastustajaansa ja loikkasi sitten tämän kynsien ulottumattomiin.

"Saastainen kotikisu!" Myrkkykiemura kuuli pilkullisen varjoklaanilaisen ärisevän pilkallisesti mutta Ruotousko ei hätkähtänytkään.

"Mikä itse sitten olet? Saastainen varjoklaanilainen, joka aikoo tappaa toisen klaanin soturin huvikseen?" tämä sihisi takaisin korvat luimussa. Kynsiroihu sähähti vihaisesti ennen kuin hyökkäsi kohti valkoista soturia. Tämän kynnet onnistuivat kuitenkin vain haromaan tämän pitkiä karvoja eivätkä saaneet vahinkoa aikaiseksi.

Ruotousko oli nopea ja tarrasi kiinni Kynsiroihun takajalkaan hampaillaan. Tämä kuitenkin kiepahti puoliksi ympäri ja onnistui viiltämään pitkän viillon myrskyklaanilaisen naamaan, jolloin tämän ote irtosi.

"Ei", Myrkkykiemura henkäisi, kun hän näki veren värjäävän valkoisen turkin. Ruotousko horjahti askeleen taaksepäin mutta Kynsiroihu oli jo tämän kimpussa ja sai kaadettua tämän selälleen maahan.

"Ei!" Myrskyklaanin varapäällikkö huusi, kun hän näki Varjoklaanin soturin viiltävän kynsillään Ruotouskon pehmeää vatsaa, joka oli hetkeksi jäänyt suojaamatta. Silmitön raivo täytti hänen mielensä ja antoi hänelle lisää voimaa, jolloin hän kampesi itsensä jaloilleen ja raivoisasti ulvaisten syöksyi auttamaan ystäväänsä kuten tämä oli auttanut häntä. Kipu hänen lavoissaan ja tassussaan tuntui unohtuneen kokonaan.

"Irti hänestä!" hän ulvaisi raivoisasti ja iski hampaansa jo tämän aikaisemmin puraisun saaneeseen takajalkaan ja raapi tätä kaikkialta, mihin ylettyi. Hän ei kuitenkaan halunnut saada iskua päähänsä, joten hän loikkasi kauemmas juuri ajoissa ja Kynsiroihun kynnet viilsivät ilmaa hänen edessään.

Hän ei ehtinyt katsoa, miten Ruotouskolle oli käynyt, koska varjoklaanilainen ei varmasti jättäisi häntä rauhaan kunnes jompikumpi heistä luovuttaisi. Aikaisemmin oli tuntunut, että mitkään iskut eivät hidastaneet vihollissoturia mutta nyt näytti siltä, että tämän takajalka ei meinannut enää kantaa tämän painoa. Myrkkykiemura tiesi, että sen hyväksikäyttö oli hänen ainoa mahdollisuutensa voittaa.

Hän syöksähti Kynsiroihun loukkaantuneen jalan puolelle ja tämä yritti seurata. Tämä kuitenkin joutui laskemaan painoa takajalalle ja se antoi periksi, jolloin musta kolli tiesi tilaisuuden tulleen. Hän syöksyi varjoklaanilaista kohden, nousi sitten takajaloilleen ja iski kaikilla voimillaan tätä etutassuillaan, kun tämä oli haavoittuvaisena maassa.

"Ulos leiristämme!" hän ulvoi ja jakeli viiltoja joka puolelle samalla, kun Kynsiroihu yritti epätoivoisesti nilkuttaen väistellä hänen iskujaan. Kun Myrkkykiemura oli saanut ajettua tämän leirin hajotetun suojamuurin luokse, hän sähisi tälle hampaat irvessä:

"Äläkä palaa."

Kynsiroihu näytti raivostuneelta mutta ilmeisesti tämä tajusi itsekin, että ei kyennyt enää taistelemaan, koska turhautuneena sähisten perääntyi ulos leiristä ja katosi sitten näkyvistä. Kun pilkullinen varjoklaanilainen oli kadonnut näkyvistä, voimattomuus iski Myrkkykiemuraan jälleen kahta kauheammin.

Hän katsoi ympärilleen ja tajusi vasta nyt, että vihollissoturit olivat melkein kaikki kadonneet leiristä. Hän oli ollut niin keskittynyt Kynsiroihun kanssa taistelemiseen, että ei ollut ehtinyt huomioida ympäristöään. Ainoat vastustajat olivat enää Varjoklaanista ja he olivat Murjotustähti, Verikierre ja Pimeydenmyrkky. Kaikki muut olivat jo lähteneet, ja nämäkin olivat tainneet tajuta, että jatkaminen ei enää kannattanut.

"Tämä ei ole tässä", Murjotustähti murisi läheltä Myrskyklaanin leirin sisäänkäyntiä kaksi klaanitoveria vierellään. Muutama Myrskyklaanin soturi oli näiden lähellä edelleen valmiina taistelemaan, vaikka näiden turkit olivat tahriintuneet vereen. Äkkiä Varjoklaanin päällikön katse osui Myrkkykiemuraan ja tämän mulkoili häntä hetken silmiään siristäen. Sitten tämä antoi hännällään merkin klaanitovereilleen ja kaikki kolme katosivat leiristä mitään sanomatta.

Hiljaisuus laskeutui leiriin painostavana mutta pian sen rikkoi musertunut ulvaisu. Hän kääntyi katsomaan ja näki Arpitassun, Vierastassun ja Onnentassun juoksevan maassa makaavan oranssiraidallisen kissan luokse. Taistelu oli ohi mutta minkä hinnan Myrskyklaani oli joutunut siitä maksamaan?

"Ampiaisaivastus ja Laakerinlehvä ovat kuolleet!" Pihkamielen surullinen ulvaisu kaikui aukiolla.

Samassa Myrkkykiemuran mieleen tuli Ruotousko. Miten tämän oli käynyt? Hän vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ystäväänsä etsien kunnes näki aukion reunalla lojuvan valkoisen kissan. Hän syöksyi ystävänsä luokse sydän täyttyen epätoivosta. Tämä ei voinut olla kuollut.

_________________________________________________________

- Satakieli