Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

83. osa

Korvat luimussa ja pää alhaalla Myrkkykiemura tunki Pihlajanmarjan perässä läpi maata piiskaavan vesisateen. Se oli alkanut pienenä ripotteluna Myrskyklaanin reviirillä vain vähän sen jälkeen, kun he olivat lähtenet leiristä. Sade oli kuitenkin yltynyt raivoisaksi kaatosateeksi, kun he olivat lähteneet ylittämään Tuuliklaanin reviiriä, eikä se ollut helpottunut yhtään vihollisklaanin reviiriltä poistumisen jälkeen.

Kolli oli useasti ehdottanut, että he pysähtyisivät odottamaan sateen laantumista mutta Pihlajanmarja oli vastustellut sanoen, että he eivät muuten ehtisi Korkokiville ajoissa. Tämän ääni oli ollut omituisen hermostunut ja Myrkkykiemura oli ihmetellyt sitä. Johtuiko se sateesta? Jos sade ei lakkaisi ennen kuunhuipun hetkeä ja kuu ilmestyisi näkyviin, pystyisikö hän vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa?

Myrkkykiemura nosti katseensa silmänräpäyksen ajaksi ja näki askel askeleelta lähestyvät Korkokivet. Hänen turkkinsa oli läpimärkä ja kylmyys tuntui tunkeutuvan iholle asti saaden hänet palelemaan. Myös nälkä kurni hänen vatsassaan ja se sai hänet entistä huonommalle tuulelle, koska hän tiesi, että ei saisi syödä.

"Olemme pian perillä", Pihlajanmarja huusi ulvovan tuulen yli, vaikka mustaturkkinen kolli oli sen tajunnut itsekin. Hän tunsi maan alkavan kohota ja joutui siirtymään polun sivulle, jotta ei kävelisi mäkeä alas virtaavassa purossa. Ruohoinen maa hänen tassujensa alla muuttui ensin pelkäksi hiekaksi ja lopulta liukkaaksi kallioksi.

"Voimme levätä hetken tunnelin suulla ennen kuunhuipun hetkeä", parantaja maukui, kun he lopulta pääsivät suurelle tasanteelle. Silmät suurina Myrkkykiemura tuijotti Korkokivien syvyyksiin johtavan tunnelin suuta hetken ennen kuin itsekseen murahtaen kiiruhti pois sateesta. Hän kyyristyi kalliota vasten etsien sopivaa asentoa ja kylmä kivi tuntui imevän viimeisenkin lämmön hänen kehostaan.

Mustaturkkinen kolli tuijotti tasaisesti kallioon osuvia vesipisaroita ja kuunteli yksitoikkoista ropinaa, joka teki hänet uneliaaksi. Hän sulki silmänsä ja oli unen ja valveen rajalla, kun tunsi kosketuksen kyljessään.

"On aika", Pihlajanmarja supisi läheltä ja avatessaan silmänsä Myrkkykiemura näki edessä hämärtyneen maiseman. Siitä huolimatta hän ihmetteli, mistä parantaja pystyi tietämään, että oli oikea aika jatkaa matkaa. Sade oli lakannut melkein kokonaan hänen torkkuessaan ja enää yksittäisiä sadepisaroita tipahteli taivaalta. Huokaisten raskaasti hän nousi jaloilleen.

"Pysy mahdollisimman hiljaa ja seuraa minua hiljaa. Kun tulemme Kuukiven luokse, odota, että annan merkin mennä sen luokse. Paina kuonosi sitä vasten niin Tähtiklaani auttaa sinua nukahtamaan. ", oranssiraidallinen naaras opasti ennen kuin marssi tottuneesti pimeyteen. Varovasti Myrkkykiemura lähti seuraamaan tätä, vaikka loputon pimeys karmi häntä. Pian viimeinenkin valonsäde katosi hänen taakseen ja sitten hän oli keskellä pimeyttä. Hänen viiksensä koskettivat tunnelin seinämiä, ja Pihlajanmarjan tutun tuoksun ohjaamana hän jatkoi eteenpäin.

Myrkkykiemurasta tuntui, että häneltä loppuisi pian happi, kun hän viimein näki heikon valon edessäpäin ja tunsi naamallaan raikkaan ilmavirran. Lyhyen matkan jälkeen tunneli avautui luolaksi, jossa hän näki Kuukiven.

Myrskyklaanin parantaja heilautti hännällään merkin odottaa ja istahti alas. Aikaisemmin tämän äänessä kuulunut hermostuneisuus oli kuin pois pyyhitty ja nyt tämän katse oli vain tyyni ja luottavainen. Musta kolli ei ollut kuitenkaan niin luottavainen. Siitä huolimatta hän seurasi parantajan esimerkkiä ja istui alas.

Kului jonkin aikaa ja hän oli jo kysymässä Pihlajanmarjalta, pitäisikö jotakin tapahtua, kun kirkas valo sokaisi hänet. Katossa olevasta aukosta paistava kuunvalo osui Kuukiveen ja sai sen hohtamaan. Silmiään ihmeissään räpyttäen Myrkkykiemura tuijotti hohtavaa kiveä edessään.