Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

55. osa

Myrkkykiemura haisteli ilmaa Korkeamännyillä yrittäen löytää edes pientä vainua tuoresaaliista. Lehtikadon aika oli kuitenkin iskenyt kaikella voimallaan eikä merkkiäkään riistasta näkynyt. Riistan puute oli alkanut vaikuttaa Myrskyklaaniin, vaikka soturit melkein taukoamatta kävivät etsimässä tuoresaalista. Huokaisten lannistuneena hän jatkoi matkaa aina välillä pysähtyen tarkkailemaan ympärilleen.

Kollista tuntui, että Arpipennun ja Vieraspennun pelastamisen jälkeen oli ehtinyt tapahtua paljon. Sysiseitsen oli siirtynyt pentutarhaan odottamaan Orajapiikin pentuja, vaikka lehtikato oli erittäin huono aika saada pentuja. Naaras oli kuitenkin luvannut lähteä tarvittaessa metsästämään. Hän ei ollut ennen tajunnut, että nämä olivat kumppaneita, koska oli aina ajatellut näiden olevan läheisiä sen takia, koska Orajapiikki oli ollut Sysiseitsenen mestari. Hän oli ilmeisesti ollut väärässä.

Lintupuu oli synnyttänyt vain vähän aikaa sitten mutta tämän pennut olivat kuolleet pian synnytyksen jälkeen. Sen takia Myrkkykiemura oli huolissaan myös omista pennuistaan. Nämä olivat vielä pieniä eikä lehtikato näyttänyt merkkejä loppumisesta.

Hän kulki kevyin askelin eteenpäin ja harmitteli mielessään turkkinsa väriä, koska se näkyi helposti lumisessa maastossa pitkällä. Äkkiä heikko hiiren haju saavutti hänet. Hän terästäytyi sillä silmänräpäyksellä ja lähti seuraamaan hajua, koska hänen oli pakko saada tämä tuoresaalis, vaikka hän oli epämukavan tietoinen siitä, että oli suunnistamassa kohti kaksijalkalaa.

Myrkkykiemura paikansa pian piskuisen hiiren, joka yritti nakertaa jäätynyttä siementä. Se oli säälittävän kokoinen eikä siitä riittäisi kuin suupalanen mutta oli se tyhjää parempi. Hän laskeutui vaanimisasentoon lähelle maata ja lähti hiipimään kevyin askelin lumisessa metsässä. Silmiään räpäyttämättä hän lähestyi saalistaan ja päästyään hiiren huomaamatta tarpeeksi lähelle hän laski painonsa takajaloille ja teki nopean loikan saalista kohden. Se ei ehtinyt edes tajuta hyökkäystä, kun soturi jo puraisi sitä nopeasti niskasta.

Hänen vatsansa murisi vaativasti mutta välittämättä siitä hän hautasi saaliinsa lumeen, jotta voisi hakea sen yritettyään etsiä vielä jotakin muuta. Äkkiä hänen katseensa kuitenkin kohdistui vain vähän matkan päässä puiden seassa pilkottavaan kaksijalkalaan. Hän ei muistanut, koska olisi viimeksi ollut niin lähellä sitä. Lumista maisemaa vasten näkyi vain vaivoin jotakin valkoista ja Myrkkykiemura lähti uteliaisuuttaan katsomaan lähempää, vaikka tiesi, että hänellä olisi muutakin tekemistä.

Päästyään tarpeeksi lähelle hän näki valkoisesta puusta tehdyn rakennelman ja yritti kuumeisesti keksiä nimeä, jonka oli oppinut ollessaan Sulan luona. Aita. Niin se oli. Hän oli useasti istunut sen päällä ja katsonut metsään ennen kuin oli lähtenyt Ruotouskon kanssa. Siitä tuntui olevan niin kauan.

"Myrkkykiemura!" huuto hänen takaansa herätti hänet ajatuksistaan ja pian Ruotouskon valkoinen turkki ilmestyi hänen viereensä, "mitä sinä täällä teet?"

Hän oli lähtenyt tämän kanssa metsästämään, ja tämä oli mennyt etsimään saalista hieman kauempaa. Näytti kuitenkin siltä, että pyyntionni ei ollut suosinut tätäkään, koska toisella soturilla ei näyttänyt olevan mukana mitään.

"Minulle vain tuli yhtäkkiä mieleen aika, kun olimme Sulan luona", Myrkkykiemura vastasi huokaisten ja Ruotousko seurasi hänen katsettaan aidan yli kaksijalkojen pesiin. Varjo pyyhkäisi tämän naamalla, kun hän mainitsi ystävänsä emon.

"Taidamme olla lähellä emon kotia", tämä totesi surumielisesti ja musta kolli yllättyneen katseensa tähän.

"Mistä tiedät?" hän kysyi hämillään.

"Tunnistaisin sen milloin tahansa. Minulla oli tapana vaellella paljon puutarhan ulkopuolella. Emo koti on tuolla suunnassa", Ruotousko vastasi osoittaen hännällään oikeaan suuntaan ja Myrkkykiemura katsoi tätä epäuskoisena. Tarkoittiko tämä, että lähtiessään Sulan luota he olivat jo olleet valmiiksi Myrskyklaanin reviirillä mutta lähteneet sieltä tietämättömyyttään? Miten hän sai tietää sen vasta nyt?

"Kuinka kauan olet tiennyt?" hän tiedusteli ja Ruotousko näytti hetken miettivältä.

"Siitä asti kun kävin täällä ensimmäistä kertaa", tämä tunnusti.

"Etkä kertonut minulle ikinä!" Myrkkykiemura sihahti loukkaantuneena mutta sai vastaukseksi vain lapojen kohautuksen. Tuhahtaen hän yritti työntää tunnetta mielestään.

"En koskaan kuitenkaan ole käynyt ihan emon pesällä asti", valkoinen soturi kertoi. Myrkkykiemura vilkaisi tätä nopeasti ja laski sitten mietteliäänä hetkeksi katseensa tassuihinsa. Äkkiä hän lähti tallustamaan ystävänsä osoittamaan suuntaan, koska jokin voima hänen sisällään halusi nähdä paikan, jossa hän oli viettänyt monta kuuta pentuna.

"Myrkkykiemura, mitä sinä teet? Meidän ei pitäisi", Ruotousko sihahti hermostuneena mutta mustaturkkinen soturi kuuli tämän loikkivan hänen peräänsä. Hän tiesi sen itsekin mutta ei voinut uteliaisuudelle mitään eikä hänen ystävänsäkään näyttänyt erityisen hanakasti yrittävän estää häntä.

Myrkkykiemura ei tarvinnut ystäväänsä kertomaan, milloin he olivat perillä, koska hän tunnisti oikean kaksijalkojen pesän heti sen nähdessään. Muistot palasivat hänen mieleensä eikä hän voinut vastustaa kiusausta loikata aidalle katsomaan. Hän keikkui hetken aidalla ennen kuin pääsi tasapainoon ja jäi sitten katsomaan tuttua puutarhaa vaitonaisena.

"Keitä te olette?" kuului äkkiä maukaisu jostakin heidän läheltään. Hän käänsi katseensa ja oli pudota aidalta nähdessään pitkäturkkisen naaraan hoipertelevan heitä kohden aitaa pitkin. Vaikka hän ei ollut nähnyt Sulkaa moneen kuuhun, hän olisi tunnistanut tämän milloin tahansa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt tunnistavan heitä.

"Emo?" Ruotousko huudahti ihmeissään ja jatkoi huomatessaan naaraan katsovan heitä vuorotellen kummissaan, "minä tässä, Tilli. Kai sinä oman pentusi muistat?"

"Tilli?" Sulka toisti ja siinä samassa tämän katse kirkastui. Tämä loikkasi alas aidalta ja syöksyi Ruotouskon luokse peittäen tämän nuolaisuihin. Myös Myrkkykiemura laskeutui takaisin maahan ja katsoi hieman sivummalta kahta valkoista kissaa.

"En uskonut näkeväni sinua enää ikinä. Olet kasvanut niin paljon, että en ollut tunnistaa sinua", Sulka selitti ja Ruotousko kehräsi puskiessaan emoaan. Hetken päästä valkoinen kotikisu käänsi katseensa Myrkkykiemuraan ja katsoi häntä kirkkain silmin.

"Myrkkypentu", tämä maukui ja kiirehti nyt hänen luokseen. Hän oli mielissään siitä, että tämä tunnisti nyt hänetkin. Hän kosketti tämän kuonoa omallaan eikä pystynyt estämään kehräystä.

"Olen nykyään Myrkkykiemura", hän korjasi ylpeästi saadessaan äänensä kuuluville, "ja Tilli on nykyään Ruotousko. Olemme Myrskyklaanin sotureita."

"Löysitte siis klaanien luokse", Sulka huudahti silmät suurina ja silmäili heitä vuorotellen huolestuneena, "olette kovin laihojakin."

"Se kuuluu klaanielämään", Myrkkykiemura myönsi, koska heillä molemmilla tosiaan kylkiluut vilkkuivat turkkien alla toisin kuin Sulalla, ja yritti unohtaa vatsassa vellovaa nälkää. Hän vilkaisi Ruotouskoon, koska heidän tuskin kannattaisi kertoa tälle kaikkea, mitä heillä oli tapahtunut. Kotikisu ei kuitenkaan ymmärtäisi. Valkoinen kolli näytti ajattelevan samoin, koska nyökkäsi aavistuksen.

"Miten Siipi ja Kukka voivat?" tämä sen jälkeen kysyi.

"Voi, oikein hyvin. He asuvat nyt omien kotiväkiensä luona tässä lähellä. Haluatteko, että käyn hakemassa heidät?" Sulka ehdotti mutta Myrkkykiemuran ihmeeksi hänen ystävänsä pudisti päätään.

"Meidän pitäisi lähteä. Velvollisuudet kutsuvat", Ruotousko muistutti ja silloin mustaturkkinen soturi vilkaisi taivaalle. Vasta silloin hän tajusi, kuinka myöhä täytyi olla, sillä taivas oli alkanut jo hämärtyä. Toivottavasti heitä ei ollut kaivattu leirissä.

"Olet oikeassa", hän totesi ja kosketti vielä kerran Sulan kuonoa omallaan, "näkemiin."

"Pitäkää itsestänne huolta", tämä huusi vielä heidän peräänsä, kun he lähtivät seuraamaan omia jälkiään takaisin metsään.

_________________________________________________________

- Satakieli