Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

Erikoisluku 2 - Virranpauhun rangaistus

Virranpauhu tuijotti eteensä silmät sumeina. Myrkkypennun katoamisesta oli puoli kuuta, ehkä jo kuu. Hän ei ollut enää varma. Edes pitkien etsintöjen jälkeen tätä ei ollut löydetty ja kaikki uskoivat ketun tai muun pedon vieneen pennun.

Kipinätäplä, hänen kumppaninsa, ei ollut kestänyt pentunsa menettämistä ja hukuttautunut vähän aikaa sitten. Kun tämä oli saatu pelastettua joesta, oli jo liian myöhäistä. Kaikki tässä leirissä muistutti häntä kumppanistaan. Jokainen tuttu puu, jokainen tuttu kivi repi kipeät haavat auki. Hän ei enää tiennyt, miten pystyisi jatkamaan elämäänsä. Kollilla oli jäljellä ainoastaan Raikaspentu mutta ei hän tätä halunnut. Hän halusi Kipinätäplän takaisin.

"Virranpauhu, voisitko tehdä jotakin hyödyllistä sen sijaan, että vain istut siinä?" Palavakasvon ärtynyt maukaisu kuului jostakin, ja Virranpauhu mulkaisi tätä vihaisesti, "tai menisit edes tyttäresi luokse. Raikaspentu tarvitsee sinua nyt enemmän kuin koskaan."

Mitä tämä muka luuli tietävänsä? Virranpauhu vilkaisi katkerasti pentutarhan ulkopuolella surullisen näköisenä istuvaa Raikaspentua mutta ei tehnyt elettäkään mennäkseen tämän luokse. Tätä hieman nuoremmat Lumipentu ja Tunturipentu leikkivät vähän matkan päässä pentutarhasta, mutta musta pentu ei näyttänyt olevan halukas liittymään näiden seuraan.

"Menen metsälle", hän murahti eikä katsonut varapäällikköä enää vaan marssi häntä pystyssä piikkihernetunnelia pitkin ulos leiristä. Häntä raivostutti jokainen muu myrskyklaanilainen. Nämä esittivät tietävänsä jotakin hänen tunteistaan, vaikka näille ei ollut hajuakaan, miltä hänestä tuntui.

Virranpauhu vaelsi klaanin reviirillä mutta vaikka hän kuuli riistan rapinaa ympäriltään, hän ei tehnyt elettäkään metsästääkseen. Äkkiä tuttu haju lähistöltä sai hänet pysähtymään. Hän kuuli rapinaa pensaikosta ja ymmärsi kuulemansa rapinan johtuvan tulijasta eikä riistasta kuten hän oli kuvitellut.

"Raikaspentu, mitä sinä täällä teet?" hän ärähti. Miten pentu oli pystynyt seuraamaan häntä niin kauan ja pysynyt piilossakin vielä koko ajan? Entä miten tämä oli päässyt leiristä kenenkään huomaamatta? Musta naaraspentu loikkasi näkyviin ja näytti riemastuneelta kuin olisi leikkinyt jotakin kivaa leikkiä.

"Enkö ollutkin hyvä, kun seurasin sinua tänne asti?" tämä kysyi silmät kiiluen mutta soturi tuhahti halveksuvasti.

"Mene takaisin leiriin Raikaspentu", hän määräsi mutta utelias pentu vain kipitti lähemmäs ja painautui hänen turkkiinsa.

"Halusin vain leikkiä sinun kanssasi isi", tämä miukui. Virranpauhu ei kuitenkaan ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut Raikaspentua yhtään enempää, joten hän vain tönäisi tämän kauemmas itsestään. Pentu kaatui maahan mutta päästyään jaloilleen ja käännyttyään isäänsä kohden hän näki tämän naamalla saman surullisen ilmeen kuin aikaisemminkin leirissä.

"Miksi et ikinä halua leikkiä kanssani?" naaraspentu vinkui, "emo ja veli lähtivät. Jätätkö sinäkin minut?"

"Mene takaisin leiriin! En halua nähdä sinua silmissäni!" Virranpauhu murisi raivoissaan. Hän ei kuitenkaan jäänyt katsomaan, totteliko pentu häntä, vaan kiepahti ympäri ja syöksyi syvemmälle metsään.

Hetken kuluttua hän tajusi saapuneensa Aurinkokiville ja pysähtyi niiden laelle katsomaan joen yli. Hänen kehonsa tärisi raivosta ja hän teki päätöksen, ettei voisi enää jäädä hetkeksikään Myrskyklaaniin. Koska hän oli jo klaanin reviirin rajalla, olisi helpointa lähteä rajan yli siitäkin huolimatta, että hän päätyisi Jokiklaanin reviirille.

Virranpauhu etsi lähellä olevat astinkivet joen yli ja loikki liukkaita kiviä pitkin vastarannalle. Virta oli erittäin voimakas ja vesi kasteli hänen tassunsa. Osittain hän jopa toivoi, että olisi tipahtanut virtaan. Ainakin hän sitten olisi päässyt takaisin Kipinätäplän luokse ja kuollut samalla tavalla kuin tämä. Hän ylitti Jokiklaanin hajumerkit ja lähti kulkemaan ylävirran suuntaan lähellä jokea.