Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

46. osa

Nelipuiden aukio hiljeni, kun Murjotustähti aloitti kokoontumisen. Myrkkykiemura siirsi myös katseensa päällikköön, jota hän ei olisi eläessään halunnut enää nähdä. Kissat pidättivät hengitystä hänen ympärillään odottaen, mitä Varjoklaanin päällikkö sanoisi seuraavaksi.

Myrskyklaanin soturi huomasi lähelle istahtaneet Varjoklaanin soturit ja tunnisti nämä Tummakuonoksi ja Kallojenkasaksi. Nämä muistuttivat häntä elävästi Tuisketassusta, koska Kallojenkasa oli tämän mestari ja hän oli saanut tietää Tummakuonon olevan naaraan isä.

Hän toivoi, että nämä eivät katsoisi ympärilleen ja näkisi häntä. Kukaan varjoklaanilainen ei ollut kokoontumisissa vielä kiinnittänyt häneen huomiota ja hän toivoi asioiden pysyvän sellaisina. Jokin näiden olemuksessa kuitenkin sai hänet kummastumaan. Valkea naaras tuijotti klaaninsa päällikköä silmät kuunvalossa kiiluen mutta Myrkkykiemura huomasi jotakin muutakin kuin surua. Tämän silmät olivat myös täynnä raivoa, jota tämä ei pystynyt peittämään.

"Minun on valitettavasti ilmoitettava, että kuolema on järkyttänyt Varjoklaania, sillä taitava oppilaamme Tuisketassu on liittynyt Tähtiklaaniin", Murjotustähti ilmoitti ja laski katseensa tassuihinsa kuin osoittaen surunsa, "liian nuorena hän odotti pentuja ja vaikea synnytys vei lopulta hänen henkensä."

Kohahdus kävi aukiolla kuuntelevien klaanikissojen keskuudessa ennen kuin kaikkialle levisi syvä hiljaisuus. Myrkkykiemura kuitenkaan hädin tuskin edes tajusi. Hän yritti sisäistää kuulemansa uutiset. Tuisketassuko kuollut? Äkkiä hänen tassunsa alkoivat tuntua painavilta ja hän olisi kaatunut ellei hänen vierellään ollut Ruotousko olisi tukenut häntä.

"Myrkkykiemura", tämä maukui hätääntyneenä ja näytti lähes yhtä järkyttyneeltä uutisista kuin hänkin.

"Voi ei", Myrkkykiemura kuuli hämärästi Raikassiiven parkaisevan ja jostakin hänen mieleensä tuli muisto siitä, että tämä oli kertonut tavanneensa toisen naaraan kokoontumisissa.

Myrkkykiemura oli siis ollut oikeassa. Hän oli miettinyt useasti, mitä Tuisketassulle kuului, ja pelännyt pahinta. Tällaista hän ei ollut kuitenkaan osannut odottaa. Hän ei tulisi ikinä enää näkemään kullanruskeaa naarasta. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi särkynyt miljoonaksi kynsiäkin terävämmiksi palasiksi. Kolli olisi halunnut paeta paikalta, jättää aukio taakseen ja juosta jonnekin kauas, jossa voisi unohtaa kuulemansa.

"Kerroin aikaisemmin kahdesta petturista, jotka karkasivat Varjoklaanista. Heistä toinen, mustaturkkinen kolli, on epäilemättä pentujen isä", sumein silmin Myrkkykiemura katsoi ylös Murjotustähteen ja sai vain vaivoin selvää tämän sanoista. Mitä tämä oikein sanoi? Mustaturkkinen petturi? Hän yritti selvittää ajatuksiaan, jolloin hänen mieleensä tuli ensimmäinen kokoontuminen sen jälkeen, kun hän ja Ruotousko olivat liittyneet Myrskyklaaniin. Kuiskaustähti oli kertonut, että Murjotustähti oli syyttänyt heitä pentujen tappamisesta. Tarkoittiko Varjoklaanin päällikkö siis häntä?

"Myrkkykiemura", hän kuuli Raikassiiven henkäisevän ja kääntyi hitaasti sisartaan kohden. Nyt hän oli varma asiasta, sillä tämä katsoi häntä ilmeellä, joka kertoi, että myös tämä oli tajunnut asian. Hänkö isä? Ei se voisi mitenkään olla mahdollista.

Liikahdus Myrkkykiemuran lähettyviltä sai hänet taas kääntymään ja hän tajusi Aamumarjan tuijottavan häntä silmät suurina. Oliko tämäkin tajunnut? Tämä oli ollut tuuliklaanilaisessa partiossa, joka oli auttanut häntä ja Ruotouskoa löytämään Myrskyklaanin reviirille, joten tämä tiesi heidän paostaan Varjoklaanista. Hän ei kehdannut kohdata tämän katsetta.

"Pennut ovat kuitenkin terveitä ja heistä tullaan kasvattamaan voimakkaita Varjoklaanin sotureita", Murjotustähti vielä lisäsi mutta jostakin syystä Myrkkykiemuralla oli tunne, että tämä jätti jotakin kertomatta. Jokin tämän sanoissa kuulosti kuin uhkaukselta. Kylmät väreet kulkivat hänen kehoaan pitkin ja hän kääriytyi lopun kokoontumisen ajaksi omaan suruverhoon, jonka läpi hän vain vaivoin tajusi päälliköiden puhuvan.

**

"Myrkkykiemura, meidän pitää lähteä", Ruotousko hänen viereltään maukui huolestuneena. Hän nosti sumean katseensa ja tajusi, että aukio oli alkanut tyhjentyä. Hän oli kokoontumisen aikana hädin tuskin edes tajunnut, että Kuiskaustähti oli maininnut heidän soturinimensä. Sanomatta sanaakaan hän nousi jäykistyneille käpälilleen ja lähti laahustamaan muiden myrskyklaanilaisten joukkoon. Hän ei voinut olla tuntematta katseita turkissaan ja hän jättäytyi joukon viimeiseksi, jotta hänen ei tarvitsisi vastata yhdenkään klaanitoverinsa kysymyksiin.

"Te voitte mennä. Minä pärjään kyllä", Myrkkykiemura mutisi Raikassiivelle ja Ruotouskolle surun kuultamalla äänellä, kun huomasi, että nämä vilkuilivat häntä vaivihkaa ja näyttivät huolestuneilta. Nämä eivät näyttäneet vakuuttuneilta mutta jatkoivat matkaa hieman hänen edellään.

Musta soturi kulki katse maassa ja häntä maata laahaten eikä huomannut eteensä seisahtunutta kissaa ennen kuin törmäsi tähän. Hän nosti hitaasti katseensa, vaikka oli jo tunnistanut Lumitassun tämän tuoksusta. Hän kohtasi tämän eriväriset silmät ja yritti tulkita niiden katsetta mutta ei ollut varma, mitä näki.

"O-onko se totta?" tämä kysyi ääni värähtäen mutta Myrkkykiemuran ei tarvinnut vastata, koska tämä ymmärsi vastauksen hänen ilmeestään, "minä...minä luulin..."

Naaras keskeytti maukaisunsa epävarmana ja soturi ainakin kuvitteli näkevänsä loukkaantumisen tämän silmissä. Hän ei kuitenkaan ollut varma. Hän ei ollut enää varma mistään. Hän lähti taas laahustamaan muiden myrskyklaanilaisten perään. Nämä olivat jo kadonneet puiden sekaan ja hän oli kahdestaan Lumitassun kanssa.

"Älä enää työnnä minua pois!" hän kuuli tämän maukaisun takaansa ja seisahtui niille sijoilleen kääntyen hitaasti ympäri. Naaras seisoi muutaman ketunmitan päässä hänestä epätoivoinen ilme naamalla.

"Minä...minä pidän sinusta, Myrkkykiemura. Pidän todella ja kuvittelin, että sinäkin pitäisit minusta", Lumitassun ääni särkyi mutta soturi ei ehtinyt vastata mitään, kun tämä ryntäsi hänen ohitseen ja jätti hänet yksin. Hän istui lumeen ja nosti katseensa tähtitaivaalle murheellisena.

Mitä minä nyt teen? Vastausta ei kuitenkaan kuulunut ja metsä hänen ympärillään tuntui jopa normaalia hiljaisemmalta. Taivaalla ajelehtivat pilvet peittivät yllättäen täysikuun ja metsä peittyi pimeyteen, kun kuunvalo ei sitä enää valaissut.

_________________________________________________________

- Satakieli