Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

50. osa

Myrkkykiemura jäi odottamaan Ruotouskoa ja melkein heti tämä ilmestyikin hänen viereensä. Mitään sanomatta hän jatkoi matkaa mahdollisimman matalana mutta nopeasti, koska heillä ei ollut loputtomasti aikaa. Metsässä ei kuitenkaan näkynyt minkäänlaista liikettä. Jännitys sai hänen niskakarvansa kohoamaan mutta hänestä tuntui, että hänen mielensä toimi vain entistäkin kirkkaammin.

"Olemme pian perillä", hän sihahti hiljaa hetken kuluttua, vaikka Ruotousko oli luultavasti itsekin tunnistanut paikan. Lähellä näkyi aukio, jossa heitä oli useasti opetettu taistelemaan, kun he olivat vielä kuuluneet Varjoklaaniin. Toisessa klaanissa ollessaan heille ei ollut opetettu klaanin reviiriä ja hän oli jopa itsekin hieman ymmällään siitä, kuinka hyvin osasi siitä huolimatta suunnistaa kohti Varjoklaanin leiriä. Kissojen hajuvana vei kuitenkin vain yhteen suuntaan.

Heidän ei tarvinnut kulkea enää pitkään, kun vähän matkan päässä näkyi piikikäs karhunvatukkapensas, joka ympäröi leiriä. Hän tiesi, että heidän ei tosiaankaan kannattanut mennä leirin sisäänkäynnistä, jos he aikoivat onnistua retkessään kenenkään huomaamatta heitä liian aikaisin, joten päästyään leiriä ympäröivälle muurille, hän lähti kiertämään sitä toivoen löytävänsä edes pienen raon, josta he voisivat murtautua sisään.

Myrkkykiemura kirosi mielessään lehtikadon aikaa, koska he eivät olleet löytäneet mitään, millä olisivat voineet peittää Myrskyklaanin hajun. Lumi oli peittänyt myös Varjoklaanin reviirin kauttaaltaan. He voisivat siis vain toivoa, että olisivat tarpeeksi nopeita ja leirissä olisi vain vähän sotureita jos ollenkaan.

Äkkiä Myrkkykiemura näki aukon muurissa ja lähestyi sitä varovasti. Hän kurkisti siitä sisään mutta leiri oli hiljainen eikä hän nähnyt liikettä. Kolli kiitti Tähtiklaania, kun tajusi, että aukko oli ihan lähellä pentutarhaa, jossa luultavasti hänen pentujaan pidettiin, ja vielä melko suojaisessa osassa leiriä. Samassa hän tajusi, että aukko oli sama, jota he olivat käyttäneet, kun Tuisketassu oli auttanut heidät pois Varjoklaanista. Häntä kummastutti, että sitä ei ollut vieläkään peitetty.

Hän vilkaisi taakseen ja osoitti hännällään aukkoa. Ruotousko nyökkäsi ymmärtävänsä. Nyt ei ollut varaa puhua. Varovasti musta soturi työntyi aukon läpi. Kuin terävät kynnet karhunvatukkapensaan piikit raapivat hänen kylkiään mutta hampaita yhteen purren hän pakotti itsensä tunkeutumaan muurin toiselle puolelle. Ruotousko seurasi hänen perässään ja hän näki, että tämän valkoisesta turkista oli jäänyt tupsuja piikkeihin. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt välittävän.

Myrkkykiemura hiipi eteenpäin ja silmäili aukiota tarkasti. Kuullessaan ääniä hän jähmettyi paikoilleen mutta tajusi helpotuksekseen, että ne kuuluivat pentutarhasta ja kuulostivat vain pentujen ääniltä. Varovasti hän jatkoi matkaansa pentutarhan sisäänkäyntiä kohden. Luoden vielä nopean katsauksen aukioon hän työntyi nopeasti sisään maidontuoksuiseen pesään.

Pesä oli hämärä mutta ei kestänyt kovinkaan kauaa ennen kuin Myrkkykiemura erotti siellä vain yhden kuningattaren. Tämän vieressä makasi kaksi pientä nyyttiä ja tämän taakse oli piiloutunut vielä kaksi isompaa pentua. Näiden silmät olivat suuret pelosta, kun nämä tuijottivat häntä. Kollilta kesti hetki tunnistaa kissa Läiskäkarvaksi, Tuisketassun emoksi.

"Sinä!" tämä sähähti mutta ei vaikuttanut siltä, että olisi hyökkäämässä hänen kimppuunsa. Tämän silmät roihusivat raivosta, mutta Myrkkykiemura huomasi myös pohjatonta surua, ja hän tunsi pistoksen sydämessään ajatellessaan Tuisketassua silmänräpäyksen ajan.

"Tulit hakemaan pentuja", kellanpunainen kuningatar totesi häntä tuijottaen ja Myrkkykiemura laski katseensa kahteen pentuun tämän vierellä eikä hänellä ollut epäilystäkään, etteivätkö nämä olisi olleet pennut, joita hän oli tullut hakemaan. Toinen näistä oli täysin musta kuten hänkin. Silmäillessään mustavalkoista pentua hän huomasi arven tämän päässä ja viha hänen sisällään roihahti.

"Myrkkykiemura, pian!" kuului sihahdus pesän ulkopuolelta, jonne Ruotousko oli jäänyt vartioimaan.

"Ota heidät, jos tahdot", Läiskäkarva maukui ja sai hänet hieman jopa yllättymään. Hän oli kuvitellut, että tämä haluaisi pitää tyttärensä pennut. Siksikö tämä ei ollut hälyttänyt apua hänet nähdessään? Oliko tämä kenties pakotettu hoitamaan pentuja? Hän ei kuitenkaan keksinyt yhtäkään syytä, miksi tämä ei olisi halunnut hoitaa näitä.

"Tahdon", hän vastasi ja nappasi ensimmäisen pennun hampaisiinsa. Musta pentu vinkaisi, kun hän työntyi puoliksi ulos pentutarhasta ja laski sen lumelle, jotta Ruotousko pystyisi ottamaan sen hampaisiinsa. Sitten hän peruutti kokonaan takaisin pesään ja otti toinen pennun kuningattaren viereltä. Se kiemurteli hänen otteessaan, kun se ei enää tuntenut lämmintä turkkia vierellään.

"Kiitos", Myrkkykiemura maukui ja kumarsi kuningattarelle, koska ilman tämän kenties välinpitämättömyyttä tehtävä olisi ollut paljon vaikeampi. Tämä tuhahti ja hän oli jo kiiruhtamassa ulos pentutarhasta, kun tämä aloitti:

"Myrkkykiemura."

Naaras siis tiesi hänen soturinimensä. Tai ehkä tämä oli kuullut sen, kun Ruotousko oli käskenyt hänen kiiruhtaa.

"Heidät on nimetty Vieraspennuksi ja Arpipennuksi. Pidä heistä huolta", tämä jatkoi melkein kuiskaten eikä hän voinut olla huomaamatta murhetta tämän äänessä. Hän nyökkäsi ennen kuin jätti Läiskäkarvan jälkeensä ja astui aukiolle.

"Pian", hän hoputti pentu suussaan toiselle myrskyklaanilaiselle ja kiiruhti aukolle, josta he olivat tulleet leiriin. Hän oli varma, että aikaa ei ollut enää paljon. Ruotousko laski suussaan ollen pennun ja työntyi ulos ensimmäisenä. Myrkkykiemura ojensi aukosta ensimmäisen pennun, jonka hänen ystävänsä otti vastaan. Seuraavaksi leirin ulkopuolelle pääsi mustavalkoinen nyytti. Nyt olisi mustan soturin vuoro. Hän antoi katseensa kiertää vielä kerran aukiolla ja hänen jalkansa notkahtivat, kun hän huomasi parantajan pesän sisäänkäynnillä vihreän silmäparin. Kauanko Viiltopuolukka oli katsonut? Ilmoittaisiko tämä nyt kaikille leirissä oleville?

"En nähnyt teitä", naaras sihisi ja vihreät silmät katosivat pesän hämärään. Jäämättä enää odottamaan Myrkkykiemura työntyi ulos leiristä, vaikka hänestä tuntui kuin puolet hänen turkistaan olisi jäänyt piikkeihin. Päästyään toiselle puolelle hän nappasi toisen pennun suuhunsa ja lähti samaan suuntaan, josta hän ja Ruotousko olivat tulleet hetki sitten.

"Myrskyklaani! Tunkeilijoita!" leiristä kuulunut ulvaisu jähmetti Myrkkykiemuran paikoilleen silmänräpäyksen ajaksi. Hän kohtasi hetkeksi Ruotouskon katseen.

"Nyt juostaan", hän mumisi niskakarvat pystyssä.

_________________________________________________________

-Satakieli