Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

38. osa

"Palavakasvo käski meidän metsästää vielä ennen leiriin palaamista, joten yritetään löytää jotain", Myrkkykiemura maukui kolmelle oppilaalle, kun he olivat saaneet harjoitukset loppuun. Hän oli iloinen, että hänen jalkansa ei ollut kipuillut kertaakaan ja tuntunut jopa paremmalta harjoittelun lopussa.

"Selvä juttu. Voimme katsoa Ruototassun kanssa vähän kauempaa", Raikastassu ehdotti mutta kukaan ei ehtinyt vastata, kun tämä jo lähti loikkimaan pois hiekkakuopalta. Myrkkykiemura vilkaisi Ruototassua, joka kohautti lapojaan huvittuneena ennen kuin lähti tarpomaan lumessa seuratakseen naarasta.

"Älkää menkö liian kauas", Myrkkykiemura huusi näiden perään mutta ei ollut varma, olivatko nämä kuulleet. Hän myös hieman katui sanojaan, koska toivoi, että hänen sisarensa ja ystävänsä eivät kuvitelleet, että hän kohteli näitä eri tavalla nyt, kun hän oli soturi.

Hän käänsi päätään suuntaan, jossa kuvitteli Lumitassun vielä olevan mutta yllätyksekseen ei tätä nähnyt. Hän katsoi joka puolelle ympärillään mutta joutui lopulta toteamaan, että tämä oli lähtenyt johonkin. Tämän tuoksu oli kuitenkin vahva ja johti täysin vastakkaiseen suuntaan kuin muiden oppilaiden. Myrkkykiemura lähti seuraamaan tätä ja löysi tämän vähän matkan päästä vaanimasta jotakin. Hän pysähtyi kauemmas katsomaan, jotta ei pelästyttäisi Lumitassun saalista tiehensä, ja ihaili vaiti tämän höyhenen kevyitä askelia.

Musta soturi siristi silmiään, kun tämä viimein loikkasi. Hiiren vinkaisu kulkeutui hänen korviinsa ja sen äkkinäisestä hiljenemisestä hän ymmärsi, että naaras oli saanut saaliinsa kiinni. Kun hän näki hiiren velttona tämän suussa, hän astui näkyviin lumisten pensaiden takaa.

"Hyvin napattu", hän kehui mutta hiljeni sitten epävarmana siitä, olisiko tämä halunnut hänen seuraavan. Tämä säpsähti kuullessaan hänen äänensä mutta ei kääntynyt vaan katsoi kauemmas metsään.

"Mikä hätänä?" kolli kysyi, kun hän oli päässyt oppilaan luokse. Hän yritti tähystää metsään etsien katseellaan syytä, miksi raidallinen kissa katsoi sinne niin intensiivisesti. Tämä oli tiputtanut hiiren suustaan ja maukui yllättäen soturiin vilkaisemattakaan:

"Olemme lähellä."

"Lähellä mitä?" Myrkkykiemura kysyi hämillään mutta Lumitassu ei vastannut vaan syöksyi syvemmälle metsään, "Lumitassu, odota!"

Tämä ei kuitenkaan pysähtynyt, joten hän ei ollut varma, oliko tämä edes kuullut hänen maukaisuaan. Hän vilkaisi tuoresaaliiseen ja sitten taas oppilaan perään miettien, mitä tekisi. Lopulta hän hautasi hiiren nopeasti lumen alle, jotta mahdolliset muut nälkäiset eläimet eivät veisi sitä, ennen kuin juoksi klaanitoverinsa perään.

Viimein Myrkkykiemura saavutti Lumitassun, joka oli pysähtynyt puiden väliin. Vähän matkan päässä tämän edessä oli jyrkästi ylöspäin kohoava kallio. Katsoessaan edessään olevaa lumista maisemaa muistikuvat alkoivat yllättäen välähdellä hänen mielessään, ja kolli astui henkeään vetäen pelästyneenä askeleen taaksepäin.

Tapahtuneet vilisivät hänen silmiensä edessä kuin hän kokisi ne uudelleen. Juuri täällä hän oli haavoittunut, juuri tuota kalliota vasten koira oli hänet paiskannut. Hän ei ollut koskaan edes ajatellut, että paikalle palaaminen voisi palauttaa hänen muistinsa.

"Kaikki tapahtui niin nopeasti", Lumitassu maukui sumein silmin ja Myrkkykiemura pakotti itsensä kävelemään lähemmäs siitäkin huolimatta, että hänen sydämensä hakkasi tavallista nopeammin ja hänen niskakarvansa olivat nousseet pystyyn.

"Ei se ollut sinun vikasi", hän vastasi nielaisten kurkkuunsa nousevan palan ja tarkoitti sitä. Hän muisti nyt elävästi, millaisen tunteen vallassa oli syöksynyt auttamaan tätä. Hän ei ollut epäröinyt hetkeäkään, koska oli vain epätoivoisesti halunnut pelastaa klaanitoverinsa. Nyt hän ymmärsi itsekin, kuinka hiirenaivoisesti oli toiminut hyökätessään yksin suurta koiraa vastaan.

"Jos en olisi lähtenyt niin kauan muusta metsästyspartiosta, sitä ei olisi tapahtunut", naaras jatkoi kuin ei olisi kuullut hänen sanojansa, mutta hän pudisti päätään niin vastaukseksi tälle kuin saadakseen myös omat ajatuksensa selkenemään.

"Emme voi tietää sitä", hän naukui ja kosketti hännällään tämän lapaa.

"Ilman minua sinä et olisi loukkaantunut", Lumitassu intti itseään syyttäen ja laski murheellisen näköisenä katseensa tassuihinsa.

"Lumitassu!" Myrkkykiemura maukui napakasti kuulostaen jopa hieman vihaiselta, ja tämä käänsi hitaasti sumean katseensa häneen, "sinun täytyy lopettaa itsesi syyttäminen! Emme voi tehdä asialle enää mitään, joten meidän täytyy vain hyväksyä tapahtunut. Sitä paitsi siitä on jo melko kauan ja pystyn taas olemaan mukana klaanitehtävissä."

"Oletko varma?" naaras kuulosti hieman epävarmalta, joten hän nyökkäsi ponnekkaasti vastaukseksi. Yllättäen tämä painautui hänen kylkeensä ja painon poskensa hänen pehmeää mustaa turkkiaan vasten. Hän jännittyi hetkeksi mutta ei väistänyt, koska tunsi tämän tärisevän, ja silitti tämän turkkia hiljalleen hännällään. Naaraan makea tuoksu ympäröi Myrkkykiemuran, ja hän sulki hetkeksi silmänsä.

"Meidän pitäisi palata", hän maukui lempeästi lähellä tämän korvaa pysyttyään hetken paikoillaan. Lumitassun korva värähti, mistä Myrkkykiemura tiesi tämän kuulleen hänen sanansa. Hitaasti tämä nosti katseensa hänen silmiinsä mutta ei vastannut mitään.

"Tulehan nyt", hän kehotti ja tönäisi lempeästi tätä kuonollaan ennen kuin nousi jaloilleen ja kääntyi tulosuuntaan. Hän astui muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin pysähtyi ja katsoi taakseen. Lumitassu lähti seuraamaan häntä hitaasti ja oli pian hänen vierellään.

Äkkiä Myrkkykiemura kuuli jostakin ympäriltään omituista meteliä. Hän nosti katseensa ylös puiden latvoihin ja hänen silmänsä suurenivat.

"Lumitassu, varo!" hän huusi ja ehti tönäisemään naaraan kauemmas ennen kuin puista putoava lumi jysähti hänen niskaansa ja peitti hänet melkein kokonaan alleen. Hän sai nopeasti päänsä näkyviin ja henkeään haukkoen ja lunta suustaan sylkien kauhoi itsensä kokonaan pois lumen alta. Päästyään taas kovalle maalle Myrkkykiemura ravisti ylimääräisen lumen turkistaan ja yritti pörhistää sulaneen lumen kastaman turkkinsa kylmyyttä torjuakseen.

"Myrkkykiemura, oletko kunnossa?" Lumitassun huolestunut ääni kuului läheltä ja hän nyökkäsi pikaisesti, "olet ihan märkä."

Ennen kuin hän ehti vastata mitään hän tunsi turkillaan karkean kielen ja kääntäessään katseensa näki naaraan sukivan hänen turkkiaan yrittäen saada hänet lämpenemään. Vaivautuneena hän kuitenkin astui askeleen sivummalle.

"Olen ihan kunnossa. Meidän kannattaa nyt mennä", hän mutisi ja lähti taakseen katsomatta kiiruhtamaan kohti hiekkakuoppia, jossa Ruototassu ja Raikastassu luultavasti jo odottivat kärsimättöminä. Askelista hän tiesi, että raidallinen kissa tuli hänen perässään.

_________________________________________________________

- Satakieli