Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

6. osa

Muutama päivä oli kulunut siitä, kun Myrkkypentu oli löydetty ja tuotu tähän vieraaseen paikkaan. Hän oli ollut tapahtuneesta niin järkyttynyt ja uudesta paikasta peloissaan, että oli pysynyt melkein koko ajan vain omissa oloissaan korin nurkassa miettien emoaan ja perhettään, eikä tiennyt vielä edes löytäjänsä nimeä. Hän ei ollut pystynyt karkottamaan ajatuksistaan kysymystä, miksi hänen emonsa oli jättänyt hänet yksin.

Kuluneina päivinä hän oli kerännyt rohkeutta ja ensimmäistä kertaa ilman tarvetta millekään hän nousi ja asteli epävarmasti kohti muita kissoja. Pieni kolli pysähtyi muutaman pennun hännänmitan päähän löytäjästään ja kohtasi arasti tämän jäänsinisten silmien lempeän katseen. Se valoi häneen lisää rohkeutta ja hän kosketti naaraan pitkään turkkia kuonollaan, jolloin tämä siirtyi hieman sivummalle tehden hänelle tilaa.

Myrkkypennulle tuntematon likaisenvalkea kolli heräsi liikehdinnästä tuleviin ääniin ja iski heti katseensa häneen. Hän oli huomannut tämän katseen useasti aikaisemminkin, ja nytkin hänen teki mieli vain perääntyä ja kääntää katseensa muualle. Hän kuitenkin pysyi urheana ja kohtasi tämänkin katseensa. Kääntyessään taas naarasta kohden hän huomasi tämän tarkkailevan häntä mietteliäänä.

"Hei", kollipentu miukui tuskin kuuluvalla äänellä ja jatkoi sitten aralla äänellä selvitettyään kurkkuaan, "kiitos, kun pelastit minut."

Valkoinen kissa nyökkäsi lempeästi ja kosketti hänen turkkiaan lempeästi kuonollaan. Kolli jännittyi hieman mutta ei kavahtanut kauemmas. Hän istahti pehmeälle makuualustalle ja huomasi nyt kaikkien kolmen muun pennun olevan hereillä. Kolmikosta ensimmäisenä herännyt kolli oli kuitenkin ainoa, joka nousi ja tallusti lähemmäs. Tämä kiersi hänet hitaasti ja istahti sitten hänen eteensä, jolloin Myrkkypentu tajusi, että toinen pentu oli lähes samankokoinen hänen kanssaan.

"Hei. Mikä sinun nimesi on? Minun nimeni on Tilli", valkoturkkinen pentu esittäytyi ja kallisti kysyvästi päätään.

"Myrkkypentu", hän kertoi nyt jo edellistä naukaisuaankin selvemmin.

"Onpa outo nimi", Tilli vinkaisi ihmeissään mutta jatkoi sitten varmalla äänellä, "no Myrkkypentu, meistä tulee varmasti hyvät ystävät."

"Tuossa ovat Siipi ja Kukka. Emon nimi on Sulka", vaalea pentu selitti ja osoitti vuorotellen jokaista. Katsoessaan Sulaksi esiteltyyn naaraaseen Myrkkypentu huomasi tämän kasvoilla taas miettiväisen ilmeen.

"Sanoitko Myrkkypentu?" naaras varmisti oudolla äänellä, jota musta pentu ei osannut tulkita.

"Kyllä. Kuinka niin?" hän vastasi toiveikkaalla äänellä. Ehkä tämä kissa tuntisi hänen emonsa ja voisi viedä hänet kotiin. Hänen pettymyksekseen tämä vain pudisti pikaisesti päätään eikä vastannut muuten hänen kysymykseensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä uudelleen peläten olevansa vaivaksi, joten hän käänsi huomionsa Tilliin, joka oli ehtinyt selittää kaikenlaista pieni valkoinen häntä innostuksesta väristen. Suurin osa tämän sanoista oli kuitenkin ehtinyt mennä hänen korviensa ohitse.

**

Seuraavien päivien aikana Myrkkypentu alkoi viettää yhä enemmän aikaa Sulan ja tämän pentujen kanssa. Hän ystävystyi erityisesti Tillin kanssa ja he tekivät melkein kaiken aina yhdessä. Hän oppi, että he olivat kaksijalkalassa ja hänen ensimmäisenä päivänään näkemänsä olennot olivat kaksijalkoja.

Sulan kotiväki, kuten tämä itse näitä kutsui, oli hänelle erittäin kilttejä eivätkä nämä turhaan ahdistelleet silityksillä, joista hän ei pitänyt. Siitä huolimatta hän yleensä piiloutui jonnekin, kun nämä olivat lähettyvillä. Jokin näiden läsnäolossa teki hänet aina levottomaksi ja sai olon tuntumaan ahdistuneelta.

Kaksijalkojen lisäksi jokin alkoi muutenkin saada hänet hermostuneeksi ja pesän seinät tuntuivat vähän väliä kaatuvan päälle. Hän viettikin usein aikaa pesän ulkopuolella olevassa valkoisen aidan ympäröimässä puutarhassa, vaikka ei uskaltanutkaan lähteä kauemmas.

Monesti hän tajusi istuvansa aidalla tuijottaen kohti metsää, koska jokin siellä veti häntä puoleensa. Välillä hän ei edes itsekään tajunnut sitä ennen kuin Sulka tai joku tämän pennuista liittyi hänen seuraansa. Kaikki olivat useaan otteeseen kysyneet, miksi hän istui aina aidalla, mutta kertaakaan Myrkkypentu ei ollut osannut vastata.

Ajan kuluessa hänen muistonsa emosta ja aikaisemmasta elämästä haalenivat ja lopulta unohtuivat kokonaan. Ainoa asia, jonka hän muisti, oli hetki, jolloin Sulka löysi ja toi hänet kotiväkensä luokse ja kuinka kauhuissaan hän oli silloin ollut.

**

"Myrkkypentu", Tillin kimeä ääni kuului mustan pennun takaa ja hän käänsi katseensa aidalla. Hän näki, kuinka hänen ystävänsä rynnisti nurmikon ylitse ja loikkasi suurella loikalla hänen viereensä. Tämä keikkui aidan päällä hetkisen ennen kuin löysi tasapainonsa. Kollin valkea turkki oli sotkussa, ja Myrkkypentu katsoi sitä huvittuneena.

"Taasko sinä olet täällä?" tämä enemmänkin totesi kuin kysyi. Musta kolli ei sanonut mitään vaan kohautti vain lapojaan epämääräisesti.

"Sinusta on tullut oikea tylsimys", hänen ystävänsä härnäsi, "istut täällä vain kaiket päivät."

"Minäkö tylsimys?" Myrkkypentu murahti leikkisästi mutta ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Tilli oli jo työntänyt hänet alas aidalta. Hän mätkähti nurmikolle eikä ehtinyt edes nousta, kun tunsi ystävänsä jysähtävän päälleen. He alkoivat painia maassa ja koska he olivat melkein samankokoisia, kumpikaan ei tuntunut pääsevän voitolle. Äkkiä Myrkkypennun mieleen tuli ajatus eikä hän enää vastustellut, kun Tilli painoi hänet nurmea vasten. Hän rentoutti lihaksensa kuin viestittäen, että luovuttaisi.

"Voitin!" hänen ystävänsä iloitsi mutta juuri silloin Myrkkypentu ponnahti pystyyn ja lennätti tämän kauemmas. Hän istahti maahan ja kiersi häntänsä siististi tassujensa ympärille katsoen voitonriemuisesti, kuinka Tilli kömpi jaloilleen turkkiaan ravistaen.

"Menet samaan joka ikinen kerta", Myrkkypentu miukui huvittuneena ilkikurinen pilke silmäkulmassaan ja sai vastaukseksi nyrpeän irvistyksen.

"Tilli. Myrkkypentu", pesän sisäänkäynniltä kuului maukaisu, ja Myrkkypentu näki Sulan odottavan näköisenä. Hän nousi ja lähti tallustamaan Tillin vierellä valkoturkkista naarasta kohden.

**

Myrkkypentu tajusi seisovansa isolla aukiolla, jota suojasi neljä suurta tammea. Hän tuijotti edessään olevia puita silmät suurina, koska ne olivat suurimmat, jotka hän oli eläessään nähnyt. Hän peruutti muutaman askeleen nähdäkseen puut paremmin mutta loikkasikin saman tien takaisin, koska tunsi turkkinsa koskettavan jotain kylmää ja kovaa. Käännähtäessään kolli näki takanaan suuren kiven, jonka päälle hän ei olisi pystynyt loikkaamaan, vaikka olisi käyttänyt kaikkia voimiaan.

Jokin Myrkkypennun sisällä kertoi, että hän näki unta, koska muisti menneensä nukkumaan Sulan luona. Siitä huolimatta hän tunsi pakokauhun lisääntyvän sisällään. Mikä tämä paikka oli ja miksi hän oli siellä?

Äkkiä kuin tyhjästä hän näki kauempana itseään kohti astelevan vaalean kissan, jonka turkki ja silmät sädehtivät kuin Myrkkypennun taivaalla joka yö näkemät tähdet. Naaras käveli ylväästi ja tämän tassuista jäi ruohikkoon kimaltavaa kuuraa. Tämä pysähtyi vähän matkan kollin eteen ja tarkasteli häntä kuin arvioiden.

"Olet viimein tullut", naaras totesi äänellä, joka kuulosti monen kissan äänien kuorolta.

"Kuka olet ja mitä minä teen täällä?" Myrkkypentu kysyi ääni väristen, koska hän tunsi itsensä vähäpätöiseltä tämän ylvään kissan lähettyvillä. Jos tämä kerran oli unta, miksi se tuntui niin todelliselta?

"Et tunne minua, mutta kaikki tuntemani kissat kutsuvat minua Jäätähdeksi. Näet unta, jonka Tähtiklaani on sinulle lähettänyt, jotta saisit tietää polkusi," valkea kissa selitti tyynellä äänellä, "olet urhea kissa eikä tulevaisuutesi ole elää kotikisuna. Sisälläsi olet jo alkanut tuntea sen."

Myrkkypentu tuijotti tätä uteliaasti mutta samalla ymmällään, koska ei ymmärtänyt sanaakaan, mitä kissa yritti hänelle kertoa.

_________________________________________________________

- Satakieli