Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

53. osa

"Lumihuurre! Tunturitaival! Lumihuurre! Tunturitaival!" tuoreiden soturien nimet kaikuivat Myrskyklaanin leirin aukiolla nimityksen jälkeen ja kissat tunkivat Myrkkykiemuran ohitse onnittelemaan tuoreita sotureita. Hän päätti odottaa, että suurin tungos olisi mennyt ohitse ennen kuin menisi itse.

Kolli tukahdutti haukotuksen. Hänestä oli tuntunut, että hän oli ehtinyt levätä vain silmänräpäyksen ennen kuin Kuiskaustähti oli kutsunut klaanin koolle. Nähtyään Lumihuurteen ja Tunturitaipaleen aikaisemmin päällikön kanssa hän oli arvellutkin jotakin nimitykseen liittyvää.

Hän mietti hetken tyhjäksi jäänyttä oppilaiden pesää eikä ollut kateellinen uusille sotureille, koska nämä joutuisivat vielä jatkamaan oppilaiden töiden tekemistä oppilaiden puutteen takia. Kuiskaustähti oli jokin aika sitten kyllä ilmoittanut, että oppilaiden koulutusta nopeutettaisiin mutta edes tämä ei silloin ollut tainnut osata odottaa, että niin monta oppilasta nimitettäisiin sotureiksi niin lyhyessä ajassa.

Kissat olivat alkaneet hajaantua klaanikokouksen jälkeen tuoreiden soturien ympäriltä ja Myrkkykiemura katsoi tilaisuutensa koittaneen ja käveli lähemmäs. Tunturitaival huomasi hänen tulonsa ensimmäisenä ja hän oli iloinen, että tämä ei näyttänyt ainakaan toistaiseksi vihamieliseltä. Hän kuitenkin uskoi, että tästä tulisi taas pian sama vanha hiirenaivo, kun tämä soturina luulisi osaavansa kaiken.

"Onnea nimityksestä", kolli maukui varovaisesti ja sai lyhyen nyökkäyksen vastaukseksi Tunturitaipaleelta. Sen jälkeen tämä kiepahti ympäri ja lähti marssimaan kohti paikkaa, jossa vastanimitettyjen soturien tuli valvoa ensimmäinen yö leiriä vartioiden.

"Lumihuurre", hän aloitti mutta tajusi samassa, että tämä oli lähtenyt jo seuraamaan veljeään ja vain lisännyt vauhtia, kun hän oli lausunut tämän nimen. Yllättyneenä hän jäi paikalleen katsomaan tämän perään ennen kuin kohautti lopulta lapojaan ja kääntyi mennäkseen takaisin soturien pesään, jossa oli ollut ennen klaanikokousta.

Ennen pesään astumista Myrkkykiemura vilkaisi vielä aukiota ja kohtasi Suurkiven juurella istuskelevan Palavakasvon katseen. Tämä näytti ilmeettömältä mutta jostakin syystä hänestä tuntui, että tämä oli nähnyt, kuinka välinpitämättömästi Lumihuurre oli häntä kohdellut.

Pidempään asiaa miettimättä hän pujahti pesän lämpöön ja kiemurteli makuualustojen keskellä omalle paikalleen. Raikassiipi ja Ruotousko olivat omilla paikoillaan ja molemmat jo unessa turkit toisiaan koskettaen. Musta kolli kiersi muutaman kierroksen sammalien päällä ennen kuin laskeutui makuulle ja nopean pesun jälkeen laski päänsä tassujensa päälle. Suljettuaan silmänsä hän hitaasti vajosi uneen.

**

Myrkkykiemura heräsi auringonnousun aikaan pirteänä. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi Lumihuurteen ja Tunturitaipaleen kohoilevat kehot lähettyvillä. Palavakasvo oli siis käynyt jo päästämässä nämä vartiovuorostaan.

Soturi suunnisti aukiolle raajojaan venytellen. Koiran hyökkäyksessä haavoittunut oikea etujalka oli usein heräämisen jälkeen muita jalkoja jäykempi mutta muuten se ei hänen onnekseen ollut vaivannut enää mitenkään.

Hän päätti ensimmäiseksi käydä katsomassa pentujaan pentutarhassa mutta ajatteli sitten, että ei kehtaisi mennä sinne tyhjin tassuin, joten hän lähti suunnistamaan kohti tuoresaaliskasan rippeitä. Hän joutui kuitenkin heti toteamaan, että siinä ei ollut mitään sellaista, mitä hän voisi vielä pentutarhaan. Kollin täytyi siis lähteä metsälle.

"Myrkkykiemura", hän säpsähti kuullessaan Palavakasvon äänen takaansa ja näki tämän astelevan lähemmäs, "mene metsästämään Lumihuurteen kanssa. Likakatse lupasi ottaa Tunturitaipaleen mukaansa."

"Hyvä on", hän vastasi mutta ei ehtinyt sanoa muuta, kun tämä jo lähti pois. Hän jäi suu auki katsomaan varapäällikön perään ja jostakin syystä hänestä tuntui, että tämän sanojen takana oli jälleen muutakin kuin vain täydellisesti ajoitettu käsky mennä metsästämään.

Huokaisten mustaturkkinen kolli palasi soturien pesään ja hänestä tuntui hieman jopa pahalta mennä herättämään tuoretta soturia, koska ei ollut varma, kuinka kauan tämä oli ehtinyt nukkua. Hän toisti tämän nimeä muutaman kerran ja varovasti tökki tämän kylkeä eikä kulunut kauaa, kun ärtyneesti murahtaen tämä avasi silmänsä. Hänet huomatessaan naaras kuitenkin sulki silmänsä uudestaan kuin olisi halunnut esittää nukkuvansa edelleen.

"Palavakasvo käski meidät metsästämään", musta soturi tokaisi, koska tiesi, että tämä kuuli. Sen jälkeen hän käännähti ja poistui pesästä vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Pitkästä aikaa aurinko paistoi taivaalla ja tumma pilvipeite oli melkein kokonaan kadonnut näkyvistä. Auringon säteet osuivat hänen tummaan turkkiinsa mutta lämmittivät silti hädin tuskin ollenkaan.

"Mennään", hän kuuli Lumihuurteen murahdukseen takanaan ja vilkaistessaan lapansa yli näki tämän astuvan ulos soturien pesästä myrtyneen näköisenä. Hän toivoi sen johtuvan vain siitä, että tämä ei ollut ehtinyt levätä kovinkaan pitkään. Myrkkykiemura antoi tällä kertaa tämän kulkea ensimmäisenä aina leirin ulkopuolella olevan jyrkänteen huipulle asti.

"Mihin haluat mennä metsästämään?" hän kysyi varovaisesti mutta sai vastaukseksi vain lapojen kohautuksen.

"Ihan sama", tämä mutisi mutta sanoistaan huolimatta lähti kulkemaan kohti Nelipuita ja kokoontumispaikan suunnassa olevaa Pöllöpuuta. He liikkuivat metsässä hiljaisuuden vallitessa eikä edes tuoresaaliiden rapina tuonut ääniä heidän ympärilleen.

"Miltä tuntuu olla nyt soturi?" musta soturi tiedusteli yrittäen keksiä jotakin sanottavaa katkaistakseen vaivaannuttavan hiljaisuuden. Äkkiä askeleen hänen edellään kulkeva naaras seisahtui ja hän joutui pysähtymään sillä silmänräpäyksellä, jotta ei törmäisi tähän. Tuore soturi kiepahti ympäri ja tuijotti häntä silmät viiruina.

"Älä esitä, että välittäisi, miltä minusta tuntuu", tämä kivahti. Tämän äänensävy sai hänet perääntymään askeleen mutta nähdessään naaraan aikovan kääntyä jatkaakseen matkaa hän astui askeleen takaisin maukuen:

"Mutta minä välitän."

Lumihuurre pysähtyi kesken askeleen ja Myrkkykiemura huomasi, että tämä ei ollut odottanut sellaista vastausta, ja ymmärsi sanoneensa oikeat sanat. Tämä siirsi hitaasti eriväristen silmiensä katseen takaisin häneen.

"Entä Tuisketassu", tämä kysyi epäluuloisella äänellä kuin ei olisi varma, uskoiko kollin sanoja.

"Tuisketassu on kuollut", Myrkkykiemura maukui alakuloisesti, vaikka Lumihuurre sen jo tiesi, ja nosti katseensa siniselle taivaalle, "mutta vaikka hän olisikin vielä elossa, ei meistä olisi voinut tulla mitään. Hän päätti jäädä Varjoklaaniin, minä kuulun Myrskyklaaniin."

Lumihuurre ei edelleenkään näyttänyt vakuuttuneelta mutta vaikutti kuuntelevan, joten musta soturi jatkoi kiireesti:

"Kun olimme Ruotouskon kanssa Varjoklaanissa, Tuisketassu oli ainoa varjoklaanilainen, jolle olimme muutakin kuin tunkeilijoita. Emme ikinä päässeet kokoontumisiin, meille ei edes opetettu klaanin rajoja. Kun Myrskyklaanin partio hyökkäsi Varjoklaanin reviirille, Raikassiipi tunnisti minut silloin. Murjotustähti ihan varmasti näki sen, koska yritti seuraavana yönä tappaa minut."

Lumihuurre oli astunut hieman lähemmäs mutta Myrkkykiemura hädin tuskin huomasi. Suru sumensi hänen katseensa, kun hän mietti tapahtumia, joista oli kulunut jo monta kuuta, ja hän laski katseensa tassuihinsa. Hän ei kuitenkaan voinut lopettaa kertomista. Ei nyt kun hän oli päässyt alkuun.

"Pääsin kuitenkin pakoon ja olisin voinut lähteä heti koko Varjoklaanista. En kuitenkaan voinut jättää Ruotouskoa yksin, joten palasin leiriin. Tuisketassu huomasi hätäni ja auttoi meidät salaa pois Varjoklaanin reviiriltä. Se oli viimeinen yömme Varjoklaanissa. Ilman Tuisketassu emme olisi ikinä päässeet sieltä pois. En nähnyt häntä enää sen jälkeen."

_________________________________________________________

- Satakieli