Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

51. osa

Myrkkykiemura syöksyi juoksuun eikä enää yrittänytkään pysyä näkymättömissä. Hänen sydämensä hakkasi, kun hän rynnisti puiden seassa seuraten omaa tuoksujälkeään. Pentu hänen hampaissaan takoi hänen rintaansa jokaisella askeleella, mutta hän ei antanut sen hidastaa vauhtiaan.

Kolli kuuli Ruotouskon puuskutuksen takanaan, mistä tiesi, että tämä oli lähellä. Hän yritti myös kuunnella, kuuluisiko jostakin takaa-ajon ääniä mutta ei toistaiseksi erottanut muuta kuin oman ja ystävänsä nopeat hengitykset ja rymistelyn, kun he juoksivat metsässä.

"Ne menivät tänne suuntaan!" vain vaivoin kuuluva ulvaisu jostain kaukaa sai Myrkkykiemuran sydämen jättämään lyönnin välistä. Ääni tuli kuitenkin niin kaukaa, että hän alkoi jo toivoa heidän ehtivän ajoissa Myrskyklaanin reviirille, koska matkaa ei ollut enää paljoa. Ukkospolku alkoi pilkistää puiden välistä mutta edes se ei saanut soturia hidastamaan, vaikka hänen jalkansa alkoivatkin tuntua voimattomilta.

"Näen heidät!" joku varjoklaanilainen ulvaisi. Myrkkykiemura ei kuitenkaan ehtinyt miettiä, kuka huutaja oli ollut. Hän piti katseensa tiukasti Ukkospolun toisella puolella olevassa metsässä, jonne heidän täytyi päästä ennen kuin varjoklaanilaiset saisivat heidät kiinni. Vielä vähän.

Äkkiä hän syöksähti ulos metsästä ja oli nopeasti vain muutaman juoksuaskeleen päässä Ukkospolusta. Hän kuitenkin jarrutti vauhtiaan kaikilla voimillaan, koska korvia huumaava jyrinä kaikui lähellä. Yksinäinen mutta melkein puiden kokoinen hirviö jyrisi Ukkospolkua pitkin heitä kohden, ja pakokauhu meinasi saada hänessä vallan. Hän sai päänsä kuitenkin toimimaan sen verran, että ymmärsi, että heidän täytyi juosta Ukkospolun yli heti hirviön mentyä ohi, koska silloin sen nostattama lumimyrsky peittäisi heidät hetkeksi näkyvistä.

"Nyt!" hän ulvaisi Ruotouskolle hirviön jyrinän yli, kun se viiletti heidän ohitseen. Sen nostattama ilmavirta oli kaataa hänet tassuiltaan mutta hän pakotti itsensä puskemaan eteenpäin korvat luimussa toivoen, että pennut olisivat tämän jälkeen kunnossa. Tuntiessaan kovan Ukkospolun loppuvan tassujensa alta hän syöksyi taas eteenpäin ja juoksi metsän suojiin. Ruotousko loikkasi hänen viereensä vain silmänräpäystä myöhemmin.

Myrkkykiemura pysähtyi vähän matkan päähän metsänrajasta ja laski kauttaaltaan täristen pennun suustaan etujalkojensa väliin, jotta se saisi edes hieman lämpöä. Hän huohotti raskaasti kääntyessään katsomaan kohti Varjoklaanin reviiriä. Hirviön nostattama lumimyrsky alkoi laantua ja näkyvyys palasi, jolloin kolli näki Ukkospolun toiselle puolelle jääneet varjoklaanilaiset. Nämä näyttivät miettivän, seuraisivatko heitä, ja Myrkkykiemura henkäisi helpottuneena nähdessään näiden kääntyvän toisilleen tiuskien takaisin omalle puolelleen metsää.

Hiljalleen hän alkoi ymmärtää tapahtunutta. Ei ainoastaan sitä, että he olivat onnistuneet suunnitelmassa ja saaneet pelastettua pennut mutta myös sen, että varjoklaanilaiset olivat melkein saaneet heidät kiinni ja he olivat olleet vähällä jäädä hirviön alle.

"Ei enää ikinä", hän puuskahti itsekseen.

"Oletko kunnossa?" Ruotousko kysyi ja hitaasti Myrkkykiemura käänsi katseensa tähän. Hän nyökkäsi vaisusti mutta nosti äkkiä korvansa höröön, kun tajusi, että tehtävä ei ollut vielä kokonaan suoritettu.

"Minun täytyy mennä lopettamaan taistelu, jos se ei ole jo loppunut", hän maukaisi hätäisesti.

"Minäkin voin kyllä mennä", Ruotousko tarjoutui mutta musta kolli pudisti päätään. Hänestä tuntui, että hänen oli tehtävä se, jotta varjoklaanilaiset uskoisivat asian.

"Minä menen. Luuletko, että saat pennut yksin leiriin?" hän tiedusteli hieroen vierellään olevaa pentua, jotta se pysyisi lämpimänä.

"Kyllä. Mene nopeasti", valkoinen soturi lupasi ja Myrkkykiemura näki taas saman huolestuneen ilmeen tämän naamalla. Hän tiesi, että tämä ajatteli heidän klaanitovereitaan ja erityisesti Raikassiipeä. Hän siirsi mustavalkoisen pennun ystävänsä viereen ennen kuin kiepahti ja syöksyi kohti paikkaa, jossa tunneli kulki Ukkospolun ali.

Myrskyklaanin soturi pystyi kuulemaan taistelun äänet jo kauan ennen kuin näki paikan. Koko sydämestään hän toivoi, että hänen klaanitoverinsa eivät olleet joutuneet alakynteen ja kaikki olisivat vahingoittumattomia. Halu lopettaa taistelu antoi hänelle hieman lisävoimaa ja pian hän syöksyi taas ulos metsästä.

Myrkkykiemura näki taistelevia kissoja Varjoklaanin puolella Ukkospolkua. Hirviöitä ei näkynyt ja taistelun äänien lisäksi muita ääniä ei kuulunut, joten hän syöksyi ihan Ukkospolun reunalle ja veti syvään henkeä, jotta pystyisi kertomaan ilmoituksensa niin lujaa, että kaikki kuulisivat sen.

"Pennut ovat Myrskyklaanilla!" hän ulvaisi ja hänen äänensä kaikui Ukkospolun molemmin puolin olevalla puuttomalla alueella. Kuin käskystä kissat pysähtyivät ja kääntyivät hänen suuntaansa. Hän oli jopa yllättynyt, kuinka paljon kissat kiinnittivät häneen huomiota. Hän oli kuvitellut, että joutuisi vielä itsekin taistelemaan, että taistelu saataisiin loppumaan.

Soturi vilkaisi Ukkospolun molempiin suuntiin ja syöksyi sitten nopeasti sen yli, vaikka lähellä olikin tunneli, jota hän olisi voinut käyttää. Varjoklaanilaiset tuijottivat häntä vihamielisesti ja hän tajusi, että tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun hän kohtasi nämä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt.

"Mitä sinä oikein puhut, petturi?" lähettyvillä oleva Verikierre sähisi. Myrkkykiemura pysyi turvallisen välimatkan päässä Varjoklaanin varapäälliköstä nähdessään tämän veren tahrimat käpälät. Hän kuitenkin unohti nopeasti kollin olemassaolon, kun näki tutun leopardikuvioisen turkin Varjoklaanilaisten joukossa. Syvää inhoa tuntien Myrskyklaanille uskollinen kissa katsoi Murjotustähteä.

"Sanoin, että pennut ovat Myrskyklaanilla. Lupasimme, että jos pentuja ei luovuteta meille, hyökkäämme. Pennut ovat nyt meillä, joten meillä ei ole mitään syytä taistella", Myrkkykiemura selitti tuijottaen Varjoklaanin päällikköä tiukasti silmiään räpäyttämättä. Hänestä tuntui omituiselta puhua kaikkien myrskyklaanilaisten puolesta mutta hän työnsi ajatuksen mielestään.

"Petturi!" Murjotustähti murisi hampaat irvessä. Tämän korva oli revennyt ja muutkin varjoklaanilaiset näyttivät haavoittuneilta, eivätkä he enää vaikuttaneet halukkailta taistelemaan. Palavakasvo ja Pihkamieli olivat siirtynyt hänen viereensä ja vilkaistessaan muita klaanitovereitaan, hän tajusi näiden järjestäytyneen riviin kolmen kollin taakse.

"Myrskyklaani saa vielä kostonsa", Murjotustähti sähähti mutta näytti tajunneen häviönsä silmäillessään myrskyklaanilaisten riviä. Lopuksi tämä iski katseensa vielä Myrkkykiemuraan.

"Sinä, älä unohda katsoa taaksesi. Tulet menettämään kaikki rakkaasi ja silloin voit syyttää vain itseäsi. Se on jo alkanut", tämä maukui viimeisiksi sanoikseen ennen kuin kolli heilautti aavistuksen häntäänsä ja varjoklaanilaiset perääntyivät hämärtyvään metsään takanaan.

_________________________________________________________

- Satakieli