Soturikissat 1 ― Myrkkytähden Menneisyys

79. osa

"Tänään Myrskyklaania on kohdannut suuri suru", Myrkkykiemura kuuli tutun äänen Suurkiven suunnalta. Kokouskutsua ei tarvittu, koska kaikki olivat jo aukiolla muutenkin. Hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan Ruotouskon ruumiin viereltä, vaikka kuuntelikin Kuiskaustähden sanoja.

"Aloitamme valvojaiset...", klaanipäällikön maukaisu keskeytyi äkisti ja perään kuului tömähdys.

"Laake...", Likakatse kuului aloittavan mutta taisi sitten muistaa, että valkoinen parantaja oli ollut yksi taistelun uhreista, "Pihlajanmarja! Myrkkykiemura!"

Vastahakoisesti Myrkkykiemura nosti katseensa, kun kuuli omaa nimeään kutsuttavan. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki Kuiskaustähden makaavan liikkumattomana Suurkiven edessä. Tämä näytti siltä kuin olisi pudonnut kiveltä maahan. Epäröiden ja raajat lamaantuneina musta kolli kiiruhti päällikkönsä luokse, vaikka osa hänestä olisi halunnut pysyä Ruotouskon vierellä.

"Mitä tapahtui?" hän kysyi, koska ei ollut itse nähnyt, mitä tälle oli tapahtunut. Hän silmäili Kuiskaustähden valkeaa turkkia ja hänen vatsaansa väänsi kaikki taistelusta syntyneet haavat. Veri oli paakkuuntunut tämän turkille ja värjännyt sen punertavaksi. Naaras näytti nyt vanhemmalta ja hauraammalta kuin ikinä.

"Hän vain yhtäkkiä menetti tajuntansa ja putosi Suurkiveltä", Likakatse vastasi hätäisesti antaessaan tilaa päällikön ympärillä häärivälle Pihlajanmarjalle.

"Viekää hänet pesäänsä", klaanin ainoaksi parantajaksi jäänyt naaras käski. Tämä näytti rauhalliselta ja tyyneltä mutta Myrkkykiemura oli varma, että tämä suri mestarinsa ja emonsa kuolemia. Hän teki kuten tämä käski muuhun klaaniin vilkaisten. Kuiskaustähden äkkinäinen tajunnan menetys oli saanut kissat panikoimaan, ja hän näki Pihkamielen yrittävän rauhoittaa näitä. Hänen olisi mentävä auttamaan, kun Kuiskaustähti olisi saatu omaan pesäänsä.

Myrskyklaanin varapäällikkö nosti Likakatseen avustuksella Kuiskaustähden maasta ja nilkuttaen kantoi tämän jäkäläverhon läpi sisälle hämärään pesään. Kun he olivat saaneet tämän sammalien päälle Pihlajanmarja ilmestyi myös pesään suussaan pesästään hakemiaan yrttejä.

"Sano, jos tarvitset apua vielä", hän mutisi ja sai vastaukseksi vain pikaisen nyökkäyksen ennen kuin kääntyi ja palasi aukiolle. Ennen Kuiskaustähden pyörtymistä Pihlajanmarja oli ehtinyt jo hoitaa pahiten loukkaantuneiden haavoja. Tällä tulisi kuitenkin olemaan vielä paljon tehtävää. Tämä oli yrittänyt tulla hoitamaan hänen haavojaan, kun hän oli surrut Ruotouskon vierellä, mutta hän oli käskenyt tämän hoitaa muita ensin.

Kun muut näkivät, että hän palasi päällikön pesästä, nämä siirsivät huomionsa häneen kuin odottaisivat häneltä ohjeita. Hän tiesi, että hänen pitäisi jatkaa siitä, mihin Kuiskaustähti oli jäänyt, ja mietti kuumeisesti, mitä Kuiskaustähti oli ollut sanomassa ennen pyörtymistä.

"Pidämme kuolleiden klaanikoveriemme valvojaiset auringonlaskun aikaan", hän aloitti murheellisena ja nosti katseensa taivaalle pystymättä katsomaan Ruotouskon ruumista kohden. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan mutta auringonlaskuun oli pakko olla vielä aikaa. Hänen teki vain mieli käpertyä omalle makuupaikalleen ja unohtaa kaikki tapahtunut. Hän kuitenkin tiesi, että ei voinut.

"Sitä ennen tarvitsemme tuoresaalista. Onko täällä vapaaehtoisia, jotka eivät olisi niin pahasti loukkaantuneita?" hän kysyi ja antoi katseensa kiertää kissoissa. Kipu säteili hänen tassustaan joka askeleella, joten hän ei itse pystynyt menemään.

"Minä voin mennä", Pihkamieli ilmoittautui mutta Myrkkykiemura katsoi tätä epäröivästi. Tämä oli tullut taisteluun mukaan myöhemmin mutta tällä näytti silti olevan haavoja kyljissä.

"Jos niin sanot", hän lopulta myöntyi.

"Minä myös", Tunturitaival ilmoitti ja varapäällikkö nyökkäsi kiitollisena. Kaksikko lähti saman tien suunnistamaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Myrkkykiemura kiitti ajatuksissaan siitä, että oli viherlehden aika ja riistaa löytyi yleensä helposti.

"Oppilaat, kysykää Pihlajanmarjalta, pystyttekö auttamaan jotenkin", hän maukui, vaikka hänen teki pahaa katsoa näiden surullisia naamoja, kun nämä surivat Ampiaisaivastusta. Onnentassulla oli sen lisäksi taistelusta syntyneitä haavoja.

"Pahasti haavoittuneet levätkää ja odottakaa, että Pihlajanmarja pääsee tutkimaan haavat. Yritetään me muut aloittaa leirin korjaus", Myrkkykiemura maukui huokaisten. Muut näyttivät helpottuneilta, että joku kertoi, mitä piti tehdä, eivätkä sanoneet vastaan.

**

Myrkkykiemura asteli Laakerinlehvän valkoisen ruumiin viereen. Kaikki kolme taistelussa kuolleet oli tuotu keskelle aukiota, jota nousevan kuun säteet valaisivat. Aikaisemmin taivaan peittäneet pilvet olivat lipuneet pois ja musta taivas oli jälleen kirkas.

Pihlajanmarja oli hoitanut parhaansa mukaan Kuiskaustähteä mutta tämä ei pystynyt osallistumaan kuolleiden valvojaisiin. Musta kolli oli käynyt katsomassa tätä vain hieman ennen valvojaisten aloittamista mutta silloin tämä oli ollut unessa eikä parantaja ollut antanut lupaa herättää tätä.

Myrkkykiemura kosketti valkoista ohutta turkkia kuonollaan ja haistoi turkkiin voimakkaasti pinttyneen yrttien tuoksun. Laakerinlehvä oli ollut Myrskyklaanin parantaja aina hänen syntymästään asti ja tämän hoidon ansiosta hän oli pystynyt jatkamaan elämäänsä Myrskyklaanin soturina loukkaannuttuaan koiran hyökkäyksessä.

"Kiitos, että paransit minut", hän kuiskasi hiljaa, koska ei oikein tiennyt, mitä muutakaan sanoisi, sillä loppujen lopuksi hän oli aina ollut läheisempi tämän oppilaan kanssa, "jäämme kaipaamaan sinua."

Hän nuolaisi kuollutta parantajaa vielä viimeisen kerran ennen kuin perääntyi askeleen ja kääntyi Ampiaisaivastuksen ruumista kohden. Kaikki kolme oppilasta olivat oranssiraidallisen naaraan ympärillä eikä Myrkkykiemura voinut syyttää näitä.

Myrskyklaanin varapäällikkö asteli askeleen lähemmäs eikä voinut vastustaa kiusausta nuolaista pentujaan lohduttavasti. Nämä eivät kuitenkaan liikahtaneetkaan ja hän alkoi jo epäillä, olivatko nämä nukahtaneet kuningattaren ruumiin vierelle. Onnentassua hän vain kosketti hännällään ja tämä nosti katseensa hetkeksi häneen sanomatta kuitenkaan mitään.

"Kiitos, että kasvatit Arpitassun ja Vierastassun kuin he olisivat olleet omia pentujasi", Myrkkykiemura maukui hiljaa nuolaistessaan veren tahrimaa turkkia ja maistoi kielellään veren maun. Hän todella oli kiitollinen Ampiaisaivastukselle, koska tämä olisi helposti voinut kieltäytyä hoitamasta hänen pentujaan, koska nämä olivat puoliksi varjoklaanilaisia. Tämä ei kuitenkaan ollut tehnyt niin.

Kun hän oli hyvästellyt oranssiraidallisen myrskyklaanilaisen, hän astui taas askeleen taaksepäin. Osa hänestä halusi nyt paeta paikalta, ja hän joutui pakottamaan itsensä kääntämään katseensa Ruotouskon valkoiseen ruumiiseen. Hänen jalkansa alkoivat yllättäen tuntua painavilta ja muutaman askeleen pituinen matka tuntui kestävän ikuisuuden ja vievän kaikki hänen voimansa.

"Voi Ruotousko", hän parahti ääni murtuen ja lysähti kuolleen ystävänsä viereen. Koskettaessaan tämän pitkää turkkia hän tunsi tämän ruumiin olevan jo kylmä ja se kauhistutti häntä. Hän veti tassunsa alleen ja etsi sopivan asennon, jossa voisi olla koko yön, koska hän aikoi viettää viimeisen mahdollisen yön ystävänsä kanssa.

"Mitä minä teen ilman sinua?" hän kysyi hiljaa, koska tämä oli seurannut häntä aina ja hän oli voinut luottaa tähän kaikessa. Hän oli ollut niin tottunut tämän läsnäoloon, että tuntui omituiselta edes ajatella, että hän ei näkisi tätä enää ikinä. Hän ei ikinä pääsisi enää metsästämään tämän kanssa kahdestaan. Hän ei enää ikinä saisi taistella ystävänsä rinnalla Myrskyklaanin puolesta.

_________________________________________________________

- Satakieli

Miten nää kolme viimisintä lukua teki mut nyt paljon surullisemmaksi kuin viime kerralla, kun julkasin nää ekan kerran 😭💔